VI KOHTAUS
Samat, LE BRET ja RAGUENEAU.
LE BRET.
Arvasin tuon varomattomuuden.
Hän tääll' on!
CYRANO, hymyillen ja suoristautuen.
Lempo soi!
LE BRET. Nyt, rouva, hän on mennyt mies; surmaan kulki hän…
ROXANE. Oh, taivaan Luoja. En nyt niin mitään tajua. Vaan äsken… äsken juuri täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri ois tuska vallannut…
CYRANO. Kas, totta, enhän vielä ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä kodistaan lauantaina, tänään… kello… puoli… kuus… Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.
Ottaa hatun päästään; pään ympärillä on kääreitä.
ROXANE. Hän mitä sanoo? Kääreet miksi? Mitä on hänelle tehty?
CYRANO. Toivoin riehuun taistelon ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani, kun sydänveri punais taistotannertani. — Niin toivoin… kohtalo vain nauroi toivolleni. Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni; mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla, halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!
RAGUENEAU.
Ah! Herra!…
CYRANO.
Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu
Ojentaa hänelle kätensä.
No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?
RAGUENEAU, kyynelten välitse,
Molièren luona nyt… mä… niistän… kynttilöitä.
CYRANO.
Molièren?
RAGUENEAU. Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden. Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden. Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt", niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt teilt' yhtä kohtausta…
LE BRET.
Ma olin katsomassa!
RAGUENEAU.
"Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa…"
Se kohtaus se on.
LE BRET, raivoissaan.
Niin, sen hän vei, tuo varas!
CYRANO.
Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras!
Ragueneaulle.
Hän sillä saavutti — vai kuinka? — suosion!
RAGUENEAU, nyyhkyttäen.
Oh! Nauru, tirske täytti koko katsomon!
CYRANO. Niin, ystäväni, niin, — on kohtaloni tää: vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää. Roxanelle. Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston, sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston, soi alta parvekkees Christianin hellä ääni; se ilta kuvastaa mun koko elämääni: ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan, he maineen suudelmia nousi poimimaan. Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero: Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!
Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.
On hetki rukoilun. Ma kuulen: kellot kaikaa.
ROXANE, nousee, kutsuakseen nunnia auttamaan.
Sisaret!
CYRANO, pidättäen häntä.
Etsiä ei heit' oo enää aikaa:
jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla.
Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa.
Niin, puuttui sointuja… nyt kaikuvat ne tuolla!
ROXANE.
Mä teitä rakastan, ah, eläkää!
CYRANO. Ei! Ei! Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei, ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen, voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen nuo sanat viittoo hälle tietä elämään. Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.
ROXANE.
Ja min' oon ollut syy tään kaiken onnettuuden!
CYRANO. Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden. Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni, mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni, ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin. Roxane, sä ystäväni olit ainokainen, sä elämässäni oot ollut ainut nainen!
LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse.
Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!
CYRANO, hymyillen kuulle.
Niin!
ROXANE.
Armaan ainoan menetän kaksi kertaa!
CYRANO. Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa, ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.
ROXANE.
Te mitä sanotte?
CYRANO.
Te käytte ihmeihinne?
Niin, mulle valmistetaan paratiisi sinne.
Ne monta ystävää jo ennen sinne vei:
nään siellä Sokrateen, ja siell' on Galilei!
LE BRET, kuohuksissaan.
Ei! Miss' on oikeus ja järjellisyys? Missä?
Ei hänen vertaistaan oo monta ihmisissä,
niin jalohenkistä, etevää, lahjakasta!
Noin kuoleeko hän nyt, noin eroo maailmasta?
CYRANO.
Le Bret, te mutisette!
LE BRET, kylpien kyynelissä.
Kelpo ystäväni!
CYRANO, nousee, sekavin katsein.
Soturit Gaskonjan, kas, tuoss' on edessäni…
— Oh… alkuaineet… luomus… mailman rakennus…
LE BRET.
Hän tieteestänsä hourii noin!
CYRANO. Copernicus on sanonut…
ROXANE.
Oh!
CYRANO.
Oot kai ollut katsomassa?
Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa?…
Viimeistä untaan lepäämässä
monsieur de Bergerac on tässä:
fyysikko, ilmapurjehtija,
ja filosoofi, runoilija,
suur' sanaseppä, soittoniekka,
mies, jolla oli nopsa miekka
ja joka suin päin vaaraan juoksi,
myös lempi — muiden onnen vuoksi.
Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan
ei mitään kerrassaan.
… Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan: kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!
On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat
hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.
Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden, hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden, kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa, niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa, mä pyydän: minuakin hiukan!
ROXANE.
Vannon sen!
CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä.
Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen…
Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen.
Ei, älkää auttako!…
Nojautuu puuta vastaan.
Puu vain!…
Äänettömyys.
Se tulee. Kaappaat
kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat
ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka!
Ojentautuu.
No, vuotan seisoen…
Vetää miekan huotrasta.
… ja kädessäni miekka!
LE BRET.
Cyrano!
ROXANE, voipuneena.
Cyrano!
Kaikki vetäytyvät kauhuissaan taaksepäin.
CYRANO. Tuo lattanoukka, luulen, nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen. Nostaa miekkansa. Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan! … Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan… On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa… — Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa. Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin! Seis, Valhe! Iskee ilmaa miekallaan. Tuossa sait! — Ja vääryys, katsos, noin! Iskee. Ennakkoluulot, Kierous… kaikki tulkaa tänne, ma maksan velkani, varokaa itseänne! — Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan! — Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan! Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan! Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen. Te veitte ruusuni, te laakerini veitte, mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, ja tänä iltana, kun Luojani mä näen, kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen, niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti, ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on… Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna. … kannan…
Miekka putoaa hänen kädestään, hän horjuu ja kaatuu
Le Bret'n ja Ragueneaun käsiin.
ROXANE, kumartuu hänen puoleensa ja suutelee hänen otsaansa.
Mitä?
CYRANO, avaa silmänsä, tuntee Roxanen ja sanoo hymyillen.
Hatun töyhtösulkaa.