XIII KOHTAUS
CYRANO, DE GUICHE.
DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden.
Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?
CYRANO.
Vaan ääneni!… Jos hän sen tuntisi!…
Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen
kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.
Krik! Krak!
Juhlallisesti.
Cyrano, ääntele kuin aito Bergerac!…
DE GUICHE, taloa katsellen. Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta en välittäis!
Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin; on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.
DE GUICHE, hypähtää taaksepäin.
Ken se?
Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa
on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.
Hän mistä tullee?
CYRANO, asettuu istumaan; ääntään muuttaen.
Kuusta!
DE GUICHE.
Kuu… kuusta?
CYRANO, kuin unessa.
Mitä kello?
DE GUICHE.
Lienee mielipuoli!
CYRANO.
Mik' aika? Mikä seutu? Mikä päivä? Hetki?
DE GUICHE.
Vaan…
CYRANO.
Pyörryksissä olen…
DE GUICHE.
Herra…
CYRANO. Niinkuin nuoli ma kuusta tulen.
DE GUICHE, kärsimättömästi.
Niinkö?!
CYRANO, nousten, huutaa uhkaavasti.
Sieltä on nyt retki.
DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin.
Niin, olkoon… Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.
CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan.
Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.
DE GUICHE.
Vaan…
CYRANO.
Sata vuottako vai hetken matka kesti,
se mielestäin on mennyt… totta totisesti!
Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!
DE GUICHE, olkapäitään kohauttaen.
Nyt menen…
CYRANO, asettuen eteen.
Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen!
Te mennä tahdotte — vaan sanonette ensin,
mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!
DE GUICHE.
No, hitto…
CYRANO. Enhän tiedä, minne lentämällä näin aina joudunkaan… ja väliäpä tällä! Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti, johonka vetämään mua painovoima lähti?
DE GUICHE.
Vaan minä sanon, herra…
CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche
vetäytyy taaksepäin.
Oh, oh! Mitä näen!.
Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!
DE GUICHE, nostaen käden kasvoilleen.
Mi… mitä?
CYRANO, kauheasti peläten.
Afrikanko alkuasukkaita?…
DE GUICHE, joka on koskenut naamiotaan.
Tää naamio…
CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan, Ah, niin, — nyt tiedän, niin on laita: oon Venetsiassa?…
DE GUICHE, tahtoen mennä.
Mua vuottaa eräs nainen!…
CYRANO, täysin rauhoittuneena.
Siis Pariisissa oon? Te ootte ranskalainen?
DE GUICHE, vasten tahtoaankin hymyillen.
On hullu aina hullu!
CYRANO.
Hymyilette!
DE GUICHE. Niin, vaan mennä tahdon!
CYRANO, riemuissaan.
Siis oon tullut Pariisiin!
Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan.
Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa.
Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa.
On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää:
jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää.
Ottaen jotakin hihansa päältä.
Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!…
Puhaltaen ikäänkuin saadakseen ne lentämään.
DE GUICHE, kärsimättömänä.
Vaan, herra!…
CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen. Ison Karhun sivuuttaissain tarttui se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä: se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää — sen neula siksi nyt mun painoani näyttää! Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista. Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi, niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!
DE GUICHE.
Mi… mitä?…
CYRANO.
Käytyäni pitkin Linnunrataa
Vesimies lähestyi… ja taisi hieman sataa.
DE GUICHE.
Oh, helvetti!
CYRANO. Ei! Taivas lähettääpi minut! Panee käsivartensa ristiin. Ah, tietäkää… yö, Sirius, on vaatehtinut itsensä vaippaan, turbaaniin… Sen näin mä. Tuttavallisesti. On toinen karhu vielä pieni… henkiin jäin mä sen vuoksi… Nauraen. Lyyryn läpi tullessani meni yks kieli poikki! Ylpeästi. Mutta tästä vielä teen ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni, te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!
DE GUICHE.
Ei, totta vie, ma…
CYRANO.
Teidän lähestyvän huomaan.
DE GUICHE.
Vaan, herra…
CYRANO. Pyydätte mun luultavasti suomaan kuun rakenteesta hieman tietoja, — ja kai myös siitä, millaiset sen asujamet! — Vai?
DE GUICHE.
En. Minä tahdon…
CYRANO. … tietää kuinka sinne tulin! Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!
DE GUICHE, allapäin.
Oih! Hullu!
CYRANO, ylimielisesti.
Jäljittele en; se ei oo kotka
Regiomontanuksen; — ja ei se myöskään ole
Archytaan kyyhky!…
DE GUICHE. Siis on hullujakin, jotka jotakin tietää!
CYRANO. Ei, en toisten teitä pole, se oli omaa!…
De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee
Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään
kiinni.
Kun ma kuljen avaruutta,
voin silloin — tietäkää! — mä käyttää tapaa kuutta!
DE GUICHE, kääntyen takaisin.
Vai kuutta!
CYRANO, kielevästi. Riisua jos vaatteeni ma voisin, ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin, panisin joka pullon täyteen kastevettä ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että kun päivä itsehensä imis kasteen, niin myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.
DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti.
Hiis vieköön! Yks!
CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta. Ja sitten: väittäneekö kukaan, ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan! Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin, ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin, icosaedrilla kun ilman ohentaisin, niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!
DE GUICHE, astuen taas askeleen Cyranota kohti.
Kaks!
CYRANO, yhä loitoten. Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen mä teräksestä laitan, pontimelle nousen, ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa, se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.
DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan.
Siis: kolme!
CYRANO. Ylöspäin käy aina savun tie: kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie mun lentoon!?
DE GUICHE, entiseen tapaan, hämmästyen yhä enemmän.
Neljä!
CYRANO. Tapana on Phoiboksen imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta, — siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!
DE GUICHE, ymmällään.
Viis!
CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle puolelle, erään penkin lähelle. Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte, se että mukanaan vie rautaa sekä teitä. Jos heittää taas, ja taas — ja huonosti ei heitä! — voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!
DE GUICHE.
Kuusi!
Kuus oivaa keinoa!… No, herra, minkä niistä
te valitsitte?
CYRANO. Se on taaskin keino uusi, hm, seitsemäs…
DE GUICHE.
On teillä keinoja, en kiistä!
CYRANO.
On, vaikka sata!…
DE GUICHE. Tämä ilta hauskemmaksi vain käy!
CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein.
U-yy! U-yy!
DE GUICHE.
No, mitä!
CYRANO,
Arvaatteko?
DE GUICHE.
En.
CYRANO. Luode ynnä vuoksi! — Helppo on se teko: Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan pää ylöspäin — niin silloin pian kohoovaksi itsenne huomaatte, — näet: hiuksissa on vettä! Saa lentää enkelinä silloin estehettä niin hiljaa, suloisesti… kunnes tuntee…
DE GUICHE, uteliaisuuden innostamana istuutuu penkille.
Mitä?
CYRANO, luonnollisella äänellään.
Ei mitään!… Viisitoista minuuttia meni.
He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!
DE GUICHE, hypähtäen seisomaan. En mitään ymmärrä!… Tuo ääni… enkö sitä oo kuullut?…
Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä
haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.
Ja tuo nenä… enkö nähnyt oo?…
Ah, Cyrano?
CYRANO, kunniaa tehden.
Niin juuri, min' oon Cyrano.
Nyt sormukset on vaihdettu.
DE GUICHE.
Kas, mitä siellä?
Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa, päättää kulkueen.
Ah, taivas!