APUOPETTAJA.
Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.
Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan, joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa, minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa. Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.
Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt. Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon. Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla, käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.
Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla? Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"
Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella, itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä olisi näkemässä. Sen minä lupaan."
Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina, ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."