ENSI LUOKAN OPETTAJATTARENI.
Tiistaina lokakuun 25 p:nä.
Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni, viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte, rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." — "Ei se mitään tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. — "Te puhutte liika kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."
Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan silmänräpäystä. — Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään, sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. — Pian hänen taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan maailmassa opettajaani unohda.