VINTTIKAMARISSA.
Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.
Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin. Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa mainittu vaimo?" kysyi äitini. — "Olen, armollinen rouva." — "Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan. Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin, vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt, kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän kohottausi ja tarttui käteeni. — "Olen aivan yksin tämän poikani kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen, niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa, soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi. Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."
Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa sanoessaan minulle:
"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."