HYVÄSTI.
Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.
Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia. Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli, vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja suhinaa aivan kuin kadulla.
Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään, viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon." — Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat: "Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle kädellään.
Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti. Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." — Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. — "Stardi siirretään, kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.
Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle anteeksi!"
"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat:
"Ei koskaan."
"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa", toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani, mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"
Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin, herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen poistuessaan voinut salata liikutustaan.
Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar, punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta, oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä, miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua. Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi, näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen, jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." — "Ei ole ketään." — "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä voinut sanoa mitään.