LOPPUTUTKINTO.
Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.
Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.
Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan hänen suojelevan hänen poikaansa.
Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:
"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." — Hän kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.
"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän minulta.
Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan. Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat kolmasluokkalaistovereitasi?"
"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua — ennen muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"
Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.
Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.
Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen näköisenä mielessäni.