ISÄN SAIRAANHOITAJA.
(Opettajan kertomus.)
Lauantaina helmikuun 18 p:nä.
Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.
Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä, joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin useita penikulmia.
Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.
"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen ja peläten surullisia tietoja.
Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?" "Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."
"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.
Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten, luullakseni."
Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa, viimeinen sija."
"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi poika levottomasti.
Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"
He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan. Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin pullot käsissä.
Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."
Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.
Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka, miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.
"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua?
Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut
tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" —
Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.
"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."
Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.
Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt, toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt. Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Hän säpsähti.
Se oli laupeudensisar.
"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.
"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.
"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"
"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän poistui muuta sanomatta.
Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä lääkärin lähetessä.
Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."
Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi, että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."
Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla äänellä:
"Mikä minun isääni vaivaa?"
"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista. Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä hänelle hyvää."
"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.
"Kyllä hän sen vielä tekee… kenties jo huomenna. Toivokaamme parasta."
Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.
Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tuntevansa häntä.
Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan. Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan. Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.
Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon välillä.
Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.
Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo. Hiukan kärsivällisyyttä vielä."
Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen. Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti: "Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.
Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.
Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja katselivat kummissaan heitä.
Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua, kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen? Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi tällaista aavistanut."
Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta hän ei liikahtanut paikalta.
"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän veti häntä luoksensa.
Poika kääntyi katsomaan sairasta.
"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.
Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.
Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva. "Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti. Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen! Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"
"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.
Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän kysyi.
"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."
Sairas katseli poikaa lakkaamatta.
Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"
"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.
"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"
Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.
Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin. Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän. Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua hän palasi lääkärin kanssa.
"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.
Poika tarttui sairaan käteen.
Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.
Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.
"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.
Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan seinältä.
"Hän on kuollut!" huudahti poika.
"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"
Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"
"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri! Hyvästi, isä raukka!"
Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.