KUUROMYKKÄ.
Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.
Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä. Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.
Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?" "Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi äitini.
Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä. Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut ainoatakaan omaistani."
Isäni sanoi minulle: "Mene saattamaan!"
"Suokaa anteeksi, vieläkin sananen", sanoi puutarhuri jo portailla ollessaan.
Mutta isäni keskeytti hänet: "Millainen on toimeentulo ollut?"
"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"
Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä.
Rientäkää nyt vain!"
Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle, onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"
"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.
"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."
Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen. Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi puutarhuri. "Tyttäreni — pian, pian!"
"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.
Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä pientä tyttöä.
Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen syöksyivät toistensa syliin.
Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina. Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.
Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti, ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin tahdon oppia nuo merkit."
Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies on, joka on tullut sinua tapaamaan?"
Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."
Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön: "Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"
"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. — Ettekö tietänyt sitä?"
"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä. "Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä kirjoittaneet… mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"
"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä, sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen syntymistä varten."
Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut vielä.
Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko iloinen siitä, että isäsi on tullut!"
Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.
Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa. Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."
Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"
Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."
Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.
"Mikä on äitisi nimi?"
"An-to-ni-a."
"Mikä on pikkusiskosi nimi?"
"A-de-lai-de."
"Mikä tämä laitos on?"
"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."
"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"
"Kak-si-kym-men-tä."
Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te saatatte tyttärennekin itkemään. — Te olette siis tyytyväinen."
Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos, kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi, etten tiedä muuta sanoa!"
"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän. Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."
Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja hieroi otsaansa.
Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne joku valmistavan luokan oppilas!"
Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.
"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei", sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e". Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.
Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa. Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi minuutiksi!"
Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa, tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.
Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan kiittää johtajaa?"
"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"
Tyttö hymyili ja vastasi:
"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin hyvä."
Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään: "Ca-te-ri-na Gior-da-no."
"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."
Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.
"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.
"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko, että minä jätän hänet sinne."
Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.
"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi
puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen.
Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa.
Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne,
Gigiani!"
Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä, antoi kätensä isälleen.
"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia kiittämään."
Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on uusi, kaunis kultaraha."
"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna. "Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."
"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".
Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.
Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:
"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"