SAIRAS OPETTAJA.
Lauantaina helmikuun 25 p:nä.
Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa. Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä, ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.
Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja soitin.
Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen, missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi.
Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"
Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi: "Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan. Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa opettajaannekin."
Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.
Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.
"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani, jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun jätät koulun?"
Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."
Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.
"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus, vaan jonkinlainen ennakkoluulo."
Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys! Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi! Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi, joka rakasti sinua!"
En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän.
Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi:
"Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita
alas syleilläkseni äitiäni.