YSTÄVÄNI CORETTI.
Lauantaina marraskuun 12 p:nä.
Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.
"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.
"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."
Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan kantamukseensa hän lausui mennessään — — — "Teonsanan taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun — — — luvun ja tekijän suhteen" — ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan — "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" — ja palatessaan taas kärryistä toista kantamusta ottamaan — — — "tapamuodon suhteen".
Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta neuvoksi" — sanoi hän minulle — "minä koetan käyttää aikaa parhaan taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. — Isäni sanoi palaavansa kello seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli tuonut puita.
Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita, tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi piirustusharjoitus."
Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli tiilikivilattialla.
"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.
"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.
"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone. Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja — — — nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla… "Eikö täällä ole ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne, punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." — "Voi minun kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" — sanoi hän — "hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan, mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"
Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi
Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.
"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä on eräs minun koulutoverini". — "Nuori herra on kovin ystävällinen", sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa, korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole, juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä ensinkään huolehdi!"
"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän ajattelee."
Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat vilkkaat silmät ja iloinen hymy.
Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita." "Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla. Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä kävelemiseenkin."
Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen. Työhön siis!"
Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi! Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä olet onnellinen."
Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.
"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en. Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi, siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin minä, rakas toveri."