KAHDEKSAS LUKU.
Juutalainen.
Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta. Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa kanssa.
Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään. Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa, tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä mumisten!
— Oi, teltin herra, Jumalan vieras!
Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa lasta imetti.
Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön, suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla on karvaa parrassasi!"
Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle. Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi repimään.
Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi, hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin daadeleita ja maitoa.
— Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.
Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah. Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan, ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden. Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja Jerusalemiin.
— Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet, sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle. Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä, vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset, onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja hedelmöittävät.
— Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt? Sinullako on siis kaikki totuus?
— Minä olen vaan maanmato, vastasi juutalainen; mutta lapsuudestani alkain minä olen kysynyt kirjanoppineilta neuvoa; minä olen pyytänyt heitä ilmoittamaan minulle lain salaisuuksia, minä olen kabbalasta[21] urkkinut rikkauksia, joilla ei ole maailman markkinoilla käypää arvoa, minä olen kokenut oppia tuota numerolukujen kieltä joka antaa avaimen kaikkiin totuuksiin. Kuinka pitkälle olen ennättänyt? Jumala sen tietää; hänelle ainoalle tulee siitä kunnia. Yhden asian tiedän kumminkin, ja se on että enkeli Raziel opetti Aatamille luomisen salaisuudet. Onko tämä ilmoitus mennyt kadoksiin? Kukapa sitä uskaltais sanoa? Ihmisellä, joka on nostanut yhdenkään siekaleen tätä peitettä pois, jos semmoista ihmistä löytynee, ei ole enää mitään toivomista eikä pelkäämistäkään maan päällä; hänellä ovat päivänsä olleet, hän saattaa kuolla.
— Arvoisa isä, kysyi beduiini vapisevalla äänellä, onko tieteelläsi jotain kerrottavaa eräästä pyhästä yrtistä, joka antaa sekä viisautta että onnea?
— Ompa niinkin, vastasi ukko hymysuin. Zohar'issa on, paitsi muista ihmeistä, siitäkin luettavana.
— Se on nelilehtinen apila; eikö niin?
— Jospa lienee, vastasi juutalainen, kulmiaan rypistäen. Kuinka se nimi on tullut sinun korviisi?
Jussufin pojan päätettyä kertomuksensa, juutalainen katseli häntä armain silmin.
— Poikani, sanoi hän, köyhä voi monasti paremmin kuin rikas maksaa osoitetun vieraanvaraisuuden, sillä köyhän ja hyljätyn edestä Jumala maksaa. Salaisuuden jota etsit minä jo ammoin olen löytänyt syvältä Persiasta; jos Jumala on johtanut minun askeleeni sinun telttiisi, se epäilemättä on sen vuoksi että hän on valinnut minut tuomaan sinulle totuuden. Kuule siis ja piirrä sydämehesi mitä nyt käyn sinulle ilmoittamaan.
Hafiz ja Abdallah siirtyivät likemmä vanhusta, joka matalalla ja salamielisellä äänellä kertoi mitä tässä seuraa:
— Te tiedätte että Jumala, ajaessaan kantaisämme Aatamin paratiisista, salli hänen viedä muassaan daadelipalmun, joka oli hänelle ravintoa antava, ja kameelin, joka muodostettiin samasta savesta kuin ihminenkin ja joka ei voi elää ilman ihmistä.
— Se on totta, sanoi Hafiz. Nuoret kameelini, tultuaan maailmaan, kuolisivat jo toisena päivänä, ellen kannattais heidän päätänsä ja veis sitä emän nisille; kameeli on luotu meitä varten niinkuin me häntä.
— Kun välkkyvä miekka ajoi näitä ensimmäisiä pahantekijöitä edellänsä, loi Aatami tuskallisen silmäyksen tuohon asuinpaikkaan josta hänen oli lähteminen ja taittoi myrtin lehväsen, viimeiseksi muistoksi mukaansa ottaakseen. Enkeli ei estänyt häntä; hän muisti että hän vastikään Jumalan käskystä oli kunnioittanut ja palvellut tätä kuolevaista, jota hänen nyt kävi sääliksi.
— Se on totta, sanoi Hafiz. Se on sama myrtin lehvä jonka Choaib kauan jälkeenpäin antoi vävylleen Moosekselle; se on se sauva jolla profeeta vartioitsi karjojansa ja jota hän sittemmin käytti tehdessään ihmeitä Egyptissä.
— Eikä saanut, jatkoi äijä, katkerasti itkevä Eevakaan silmiään erilleen noista kukkasista, noista puista joita hän ei ikänä enää ollut näkevä. Mutta miekka oli jäykkä, kirous hääsi häntä yhä edelleen. Kun hänen juuri piti mennä portista ulos, hän sivumennessään sieppasi yhden paratiisin kukan; enkeli ei ollut tästä milläänkään niinkuin ei ollut Aataminkaan teosta. Mikä kasvi se oli? Eeva ei sitä tiennyt. Hän oli paetessaan sen ottanut ja heti puristanut kätensä kiini. Hän olis tehnyt viisaasti jos olis sitä edelleen näin kantanut, mutta uteliaisuus voitti hänet vieläkin kerran; ennenkuin astui tuon kohtaloa ratkaisevan kynnyksen yli, kanta-äitimme avasi kätensä. Kukka jonka hän oli ottanut oli ihanin kaikista paratiisin kasveista; se oli nelilehtinen apila. Yksi sen lehdistä oli punainen kuin vaski, toinen valkoinen kuin hopea, kolmas keltainen kuin kulta, neljäs vilkkuva kuin timantti. Eeva oli seisahtunut kalliuttansa katselemaan kun samassa välkkyvä miekka koski häneen; väristys karsi hänen ruumistaan, hänen kätensä vapisi, timanttilehti putosi paratiisiin; kolme lehteä vei tuuli ja hajoitti maan päälle. Minne ne putosivat? Se on Jumalan salaisuus.
— Kuinka? huudahti nuori mies, eikö ole sitä sitten enää löydetty?
— Ei sen mukaan kuin minä tiedän, vastasi juutalainen, ja se on hyvin mahdollista että tämä kertomus vaan on vertaus joka kätkee syvää totuutta.
— Ei, ei, sanoi Abdallah, niin se ei saata olla. Kysypä muistoltasi, isäseni; ehkäpä niistä löydät uuden johtolangan. Minun täytyy, maksakoon mitä maksaa saada se yrtti; minä tahdon, ja Jumalan avulla minä sen saankin.
Äijä laski kätensä otsalleen ja istui kotvan aikaa syvissä ajatuksissa, Abdallah ja Hafiz tuskin tohtivat hengittää, pelvosta että häiritsisivät häntä hänen mietinnöissään.
— Jos kuinkakin urkin muistostani, sanoi hän vihdoin, en löydä mitään. Kentiesi kirjani sanoo minulle jotain enempää. Ja hän otti vyöstään kellastuneen käsikirjoituksen, joka oli mustassa ja rasvaisessa nahka-kotelossa. Hän selaili sitä verkalleen lehti lehdeltä, tarkasti katsellen mittaustieteisiä neliöitä, samakeskisiä ympyröitä, numeroilla seoitettuja kirjaimistoja, joissa muutamissa oli aleph, toisissa thau ensimmäisenä kirjaimena.
— Kas tässä, huudahti hän, neljä värsyä, joita kuulin luettavan Sudanissa ja jotka kenties ovat mieleesi; mutta niiden ajatus ei ole minulle selvä.
Yks' ihmeellinen yrtti on,
Ei silmä sitä keksi.
Maan päältä ei se löydy, ei;
Taivaassa vaan se löytyy.
— Malta, poikani, lisäsi hän, nähtyään Abdallahin innostuksen; sanoissa saattaa olla enempi kuin yksi merkitys; pinnalta vaan tietämättömäin suku totuutta onkii; viisaat sitä vastoin ajavat sitä aina valtameren syvyyteen asti ja saavat sen siellä pyydetyksi pyydöksellä kaikista lujimmalla, sephireth'in pyhällä kymmen-luvulla. Kuule mitä eräs kirjanoppineistamme, rabbi Halaphta, Dozzan poika, lausuu:
"Älä etsi taivasta tuolta ylhäältä, sinilaelta, kussa kuu levittää vaaleata valoansa, tahi aurinko hohtaa; taivas, poikani, on omassa sielussasi. Paratiisi on puhdas sydän."
— Niin, sanoi hän, korottaen äänensä, minä näen valkeuden joka valistaa polun edessäni. Jos Jumala on sallinut meidän toisiimme yhtyä, niin se epäilemättä on sen vuoksi että hän tahtoo antaa sinulle mitä haluat; mutta varo käymästä hänen tahtonsa edelle turhamielisellä ja synnillisellä uteliaisuudella. Seuraa hänen lakiansa, elä hänen käskyinsä jälkeen, siirrä taivas sieluusi, niin kenties jonakin päivänä kun vähimmin odotat löydät sen palkinnon josta uneksit. Siinä on kaikki mitä ainakin minun tieteeni osaa sinulle sanoa.
— Kunnon lailla puhuttu, vanhus, sanoi Hafiz ja lisäsi, laskien kätensä Abdallahin olalle: Poika sisareni, Jumala on tunnin ja päivän valtija; tottele ja odota!