YHDEKSÄS LUKU.
Zobeyden kaivo.
Yö oli suloinen ja ihana Abdallahilla, useita kertoja näki hän unissaan tuon kummallisen nelilehtisen apilan; myös tahtoi hän herättyänsä pidättää luonansa sitä ystävää joka oli antanut hänelle toivon jälleen, mutta juutalainen ei mitenkään siihen myöntynyt.
— Ei, poikani, sanoi hän; siinä on kyllä kun olen yhden yön teltissäsi viettänyt: ensi päivänä ollaan vieras, toisena ollaan takka, kolmantena rutto. Sinulla ei ole enää mitään minulle opetettavaa, minulla ei mitään sinulle sanottavaa ja sentähden on aika että eroamme. Salli minun vaan vielä kerran kiittää sinua ja rukoilla Jumalata edestäsi. Jos ei meillä enää olekaan sama kibla,[22] niin olemme toki kumpikin Abrahamin lapset ja palvelemme samaa Jumalata.
Kaikki mihin Jussufin poika sai juutalaisen myönnetyksi oli se että tämä istui kameelin selkään ja salli molempain ystäväin saatella häntä päivän-matkan. Hafiz oli mielistynyt muukalaiseen ja Abdallah toivoi saattavansa houkutella häneltä jotain uutta valistusta sydämensä asiassa, mutta erämaan esineet saattivat vanhuksen toisiin ajatuksiin eikä hän enää ajatellut eilispäivän kertomuksia.
— Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.
— Niin, vastasi ontuva, se on se muisto jonka Harun-al-Rashid on jättänyt jälkeensä tähän maahan. Juuri tätä kaliifia ja hänen puolisotaan me saamme kiittää kauniimmista puutarhoistamme.
— Ihana muisto, sanoi juutalainen, ja muisto joka pysyy kun jo kaikki muu on unhotettu mitä ihmiset kunniaksi sanovat, se on hyödyttömästi vuodatettu veri ja mielettömästi tuhlattu kulta.
— Se on oikean Israelin pojan puhetta, vastasi Hafiz. Te olette kansa joka vaan on kauppiaita; noin ei kukaan beduiini ajattele eikä puhu. Sota on paras mitä maailmassa löytyy. Joka ei ole katsonut kuolemata silmiin, se ei tiedä onko hän mies. Ihanata on kun saa huimia, omaa henkeään alttiiksi pannen; ihanata on lyödä vihollinen kenttään ja kostaa sen puolesta jota rakastamme. Sisarenpoikani, etkö ajattele niinkuin minäkin?
— Sinä olet oikeassa, enoseni, mutta taistelu ei ole puhdasta iloa. Muistanpa kuinka minä kerran, kun eräs beduiini kävi henkeni päälle ja asetti pistoolin ohimoni eteen, syöksin sapelin hänen rintaansa. Hän kaatui; iloni oli kiihkeä, mutta lyhyt. Nähdessäni nuot raukeavat silmät, tuon suun vaahtoa ja verta täynnä, en saattanut olla ajattelematta että tällä miehellä oli äiti, ja että, niin ylpeä kuin tämä mahtoi olla olemastaan urhoollisen miehen äiti, hän nyt oli yksinään ja turvaton, niinkuin minun äitini jos hänen poikansa surmattaisiin. Ja tämä mies oli moslemi, se on veli.
— Kenties olet oikeassa, lisäsi nuori mies, kääntyen juutalaisen puoleen. Sota on epäilemättä ihanata, mutta taistella erämaata vastaan niinkuin kaliifi teki, pakoittamalla aavikkoa peräytymään ja joka paikkaan levittämällä viljavuutta ja eloa, se on suurenmoista! Onnelliset ne jotka saivat elää hyvän Zobeyden ajalla!
— Minkätähden ei pyydetä olla niinkuin ne joita ihastellaan? kysyi vanhus matalalla äänellä, niinkuin vaan tarkoittaen Abdallahta puhutellakseen.
— Selitä tarkemmin, sanoi beduiini, en ymmärrä sinua.
— Ja minä yhtä vähän, sanoi ontuva.
— Se tulee siitä että nuori väki ei ole vielä saanut silmiään auki ja että tottumus sokaisee vanhuuden. Kuinka on selitettävä tuon akaasia-puiston olemus, kun koko seutu yltympärinsä on paljas ja hedelmätön? Kuinka on selitettävä että lampaat tuolla syövät melkein vihriätä nurmea, vaikka hieta muuten on vallannut joka paikan? Kuinka selittää että linnut tuolla, jotka hyppivät lammasten jaloissa, nokkivat vihantaa maata? Te näette sitä joka päivä ja juuri sentähden että joka päivä näette sitä te ette sitä ajattele. Mokomia ovat ihmiset: he ihailisivat aurinkoa ellei aurinko joka aamu palajaisi.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah, tässä on maan alla vettä, kenties joku kaliifin entisistä kaivoista.
— Kuinka sen sais tietää? kysyi ontuva.
— Tuota kysymystä, vastasi juutalainen, et olisi tehnyt, ellet sinä niinkuin minäkin olis harmaantunut talmudin tutkimisessa; kuule mitä yksi meidän kirjanoppineista sanoo, ja opi siitä että meidän lakimme sisältää kaiken tiedon:
"Miksi on verrattava lain sana ennen Salomoa? Se on verrattava kaivoksi jonka raitis vesi oli syvyydessä haudattuna, niin ettei kukaan saanut sitä juodaksensa. Minkä teki silloin eräs viisas mies? Hän sitoi köyden köyteen ja nuoran nuoraan, nosti niin vettä ylös ja joi. Juuri tällä tavoin Salomo siirtyi vertauksesta niin vertaukseen, numeroluvusta numerolukuun, kunnes pääsi lain sanan syvyyteen asti."[23]
— Joka sen lähteen löytäis hän löytäis aarteen, sanoi paimen; jää meillä olemaan, muukalainen, niin etsimme yhdessä; sinä autat meitä oppisuudellasi ja me annamme sinulle osasi voitosta.
— Ei, vastasi juutalainen. Joka vihkiytyy tieteen kanssa yhteen, hän vihkiytyy köyhyyden kanssa. Viisikymmentä vuotta olen minä tutkimuksen kanssa kovin hyvästi menestynyt että nyt eroaisimme toisistamme. Rikkaus on ankara valtija. Se tahtoo olla yksinään herrana ihmisen sydämessä ja sielussa. Jättäkäämme se nuorisolle.
Aurinko aleni taivaanrannan puoleen, vanhus astui kameelinsa seljästä, kiitti molempia saattajiansa ja syleili heitä herttaisesti, mutta ei sallinut heidän tämän edemmä tulla.
— Älkää minusta huolehtiko, sanoi hän, eipä ole mitään pelkäämistä kun köyhyys on kantamuksena, vanhuus vartijana ja Jumala matkakumppanina.
Ja hyvästellen heitä vielä kerran kättä antamalla, lähti vanhus rohkeasti aavikolle astumaan.