KAHDESKOLMATTA LUKU.
Kotiintulo.
Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa, kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?
Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin. Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä, kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä lävitse.
Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille. Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä vallattomampi.
— Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan jalan.
— Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta onnea pitää kädestäsi kiini.
— Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan. Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen, laulaa heduiinitytön laulua:
Tuniikkasi jällehen annan,
Vyön helmisen vyöltäni luon;
Ennemmin muille ne suon,
Ja karkean kaapuni kannan.
Kyll' haaremi oivalta hohtaa.
Vaan mulle se tuo tukalaa;
En huokua voi, jos en saa
Erämaihini matkata kohta.
Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu.
Karjat juotettuna virkuu.
Oi, jospa jo pääsisin pois!
Unissani nään nuorukaisen
Pois kanssani karkuuttavaisen.
Oi, jospa hän täällä jo ois!
Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan. Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit voittoriemulla kotiinsa veivät.
Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti vihlova kiljaus matkustajia vastaan.
— Mikä se oli? kysyi Leila.
— Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.
Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki näin pitkän karavaanin.
— Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?
— Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on kunnioittava ja auttava sinua.
Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin, joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:
— Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä saatan rauhassa kuolla.
Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle antanut.
— Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?
— Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa, että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse onnellinen!