KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kara-Chitan.
Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi häneltä.
Mitäpä minä huolin isäni tahdosta! sanoi hän. Mutta hyvää minulla on terveydestä ja tuosta kullasta, jota läjiin kokoan? Enkö sentähden ole onnettomin ihmisistä? Tuo beduiini katala riemuitsee voitosta köyhyydessään, jota vastoin minä ylellisyydessäni olen iloton ja yksinäinen. Kirottu olkoon elämä, kirottu olkoon veljeni! Dervishi ennusti totta: paras ystäväni kuolettaa minut. Ja vaipui kenolleen haluttomuuteensa.
Omarin mielikarvaus pani koko kaupungin hommaamaan. Vaikkapa ei juuri rakastettukaan Mansurin poikaa, niin pidettiin hänen rahojaan sitä enemmässä arvossa, ja itsekseen tuumittiin, eikö hänelle kävisi jotain apua tarjoaminen, jotain lohdutusta myöminen. Tuommoisen häväistyksen kärsittyään, niin arveltiin, hän runsaasti maksaisi sille, joka hänen puolestaan hankkisi koston beduiinille. Tämmöiset sanat harvoin menevät hukkaan. Rikkaan onnettomuus on että hänellä alinomaa on ympärillään ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen puolestaan syöstymään perikadon liekkeihin. Intohimo köyhässä on liekki, joka kuluttaa hänen sydämensä, mutta joka itsestään sammuu, kuin ei sillä enää ole voimassa pitävää ainetta; rikkaan intohimo on nuotio, johonka jokainen saattaa lisää panna, ja josta hävittävä palo, rikosta ja kuolemaa lähtee!
Muuanna aamuna sai Mansurin poika erään arnautilaisen kapteinin vieraakseen: tämä tuli, sanoi hän, tähdellisessä asiassa, jota ei käynyt toistaiseksi jättäminen. Omar otti hänet kohteliaasti vastaan ja tuotatti piippuja ja kahvia.
— Oivallista kahvia, sanoi kapteini, verkalleen tyhjentäen kuppinsa; karvasta kuin kuolema, mustaa kuin saatana ja kuumaa kuin helvetti. Ja mikä suloinen seoitus sitten neilikoita, kaneelia ja muskottia! Kuinka onnellisia te rikkaat mahtanette olla! Näyttääpä niinkuin maailma olis vaan teitä varten.
— Välistä erehdytäänkin rikkaan onnellisuudesta, vastasi Omar huoaten.
— Mitäs joutavia! Rikas mies jolla on suruja, on saituri, joka ei osaa käyttää kultaansa. Jos hän rakastaa jotain naista, mikä estää hänet ostamasta häntä? Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta: rahalla saapi kaikkea.
— Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika.
— Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka karkasivat teidän päällenne aavikolla. Tappamalla ystäväni Mohamedin veljesi Abdallah on tehnyt minulle viidentuhannen duron vahingon; maksa minulle se summa, niin päästän sinut Abdallahista.
— Murha! sanoi Omar.
— Joutavia! vastasi kapteini tyynesti, ellei Jumala olis kuolemaa keksinyt, me kohta söisimme toisemme. Kas niin, ei mitään joutavia arveluita! Kun tilaisuus on käsissä, viisaus kieltää päästämästä sitä; se on oikein että pakoitamme vihollisemme tyhjentämään sen pikarin, jonka karvautta he ovat antaneet meidän maistaa. Se on oikein että lyömme heitä samoilla aseilla, joilla he ensin ovat meitä haavoittaneet.
— Veljeni! sanoi Omar epäröiden.
— Veljesi ja vihollisesi. Mitäpä hänen kuolemansa sinuun koskee? Sinä et koske häneen sormellasikaan. Minä tapan Abdallahin kuin koiran, jos saan hänet mukaani aavikolle. Minä vaan kostan omasta puolestani. Mutta voidakseni kostaa, minä tarvitsen viisituhatta duroa.
— Mitäpä hyvää sinun kostostasi minulle on? jatkoi Mansurin poika.
— Se on asia, johon minun on mahdoton vastata sinulle, vastasi Kara-Chitan; minä en ymmärrä toiminto-asioita niin hyvästi kuin sinä; mutta jos olisin sinun sijassasi ja Abdallah katoaisi, minun ei olis vaikea saada ihana Leila käsiini. Sanotaan ettei beduiinilla ole muita sukulaisia kuin äiti ja eräs vanha hupsu äijä; ne ovat esteitä, jotka vähällä rahalla ja uskaliaisuudella saa poistetuksi. Poisryöstö on mutkattomin asia maailmassa, ja jos Leila kerta on leskenä ja on tullut sinun taloosi, tokkopa niin hirmuisen pitkää aikaa tarvittaisiin, ennenkuin hän saataisiin lohdutetuksi? Ketäpä juuri pelkäisit? Sheriffiäkö? Djeddahissa nauretaan beduiinien vihalle. Pashaako? Hän on ihminen kuin kaikki muutkin; hänellä on omatunto ja hinta mistä se myödä tietään.
— Entä heimokunta, lienetkö sitä ajatellutkaan?
— Heimokunta, sanoi kapteini on sama kuin ei mikään. Tiedän kyllä että beduiinit saattavat yhtä kauan kuin heidän kameelinsa kätkeä vihaansa, mutta heimolaisuutta käy ostaminen niinkuin kaikkea muutakin; erämaassa ei halveksita kultaa enemmin kuin muuallakaan. Beni-ameurit lohduttavat mieltänsä Abdallahin jättämällä perinnöllä.
— Niin, jatkoi Omar, heimolaisuutta käy ostaminen kun tappo ei ole ehdollinen. Sata kameelia on ihmishengen hinta; mutta murha-asiassa ei käydä keskustelemaan; he tappaisivat minut.
— Erämaa on mykkä, sanoi kapteini, ja vainajat eivät juoruile. Kun keskellä erämaata tapaa kuivettuneen ruumiin, täytyy olla hyvin tarkka silmä, jos mieli eroittaa, onko siinä ollut murha vai sattumus. Mutta älkäämme enää siitä puhuko, lisäsi hän, ja nousi ylös; mitäpä huolinkaan ihanasta Leilasta, jota en koskaan ole nähnyt' Rakastakoon beduiiniaan, olkoot onnelliset toistensa kanssa ja naurakoot Mansurin pojalle. Kernaasti minulta. Tarkoin mietittynä, Abdallah on urhoollinen mies; minä kunnioitan häntä; jos sinä olisit tehnyt hänelle sen häpeän, jonka alaisena sinä nyt olet, hän ei suinkaan olis antanut tinkiä kostonsa hintaa. Jää hyvästi!
— Jääpä vielä tänne, huusi Mansurin poika. Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin Abdallah elää, minulla ei ole vakuutta maan päällä. Sitä ennustettiin minulle jo lapsuudessani ja minä tunnen sen nyt selvästi joka päivä. Pelasta minut tuosta vihollisesta. Mitä nilkkuun tulee, niin on minulla eräs asia hänen kanssansa ratkaisematonna. Minä otan hänet osalleni. Oi Leila, kuinka kalliisti saan ostaa sinut!
— Jos nyt tahdot seurata minun neuvoani, jatkoi kapteini, niin hotaisemme yhtä aikaa. Minä vien pois Abdallahin, joka sitten ei koskaan palaa; sinä ryöstät pois kaunottaren; kaikkityyni on kahdessa tunnissa tehtynä ja vihollinen lyötynä, ennenkuin vaaraa edes aavistaakaan.
— Menköön, sanoi Omar, mutta pane tarkkaan muistoon se, etten koskaan enää tahdo nähdä sinua.
— Sepä on tietty, vastasi Kara-Chitan. Sano vaan päivä ja hetki, anna viisituhatta duroa ja luota säntillisyyteeni; onneni on tehtynä. Arabian kauniimpiinkaan hevoisiin en rikkoisi lupaustani.