NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vieraanvaraisuus.
Ahneuden ja vihan yhtyessä liittoon tuhotaksensa Abdallahta, iloitsi Jussufin poika onnestansa, aavistamattakaan pilveä nousevaksi ilmanrannalle. Taisiko hän, jonka sielu oli puhdas ja jonka sydän oli vapaa kaikesta vihankaunasta, uskoa vihollista olevan hänellä? Kun rakastetaan ja ollaan rakastettu, kaikkia ihmisiä ajatellaan veljiksi. Hän oli kokonaisen kuukauden elänyt rakkauden ja ilon hurmoksessa, mitään muuta ajattelematta kuin ihastella Leilaa ja kiittää Jumalata, joka oli siunannut hänen taloutensa.
Muuanna kuumana ja helteisenä aamuna, jommoinen tavallisesti käy myrskyn edellä, lepäsi Abdallah puutarhassaan sitruunipuiden varjossa. Kafur, tuo aina samainen vallaton lapsi, oli paneutunut isäntänsä jalkain vierelle, ja piti silmiänsä häneen luotuina, kuin koira, joka tiedustaa käskyä tahi silmänluontia. Halima seisoi teltissä leipiä tuhassa paistaen, sillä aikaa kun Leila, polvillaan ompelupuiden edessä, ompeli kulta- ja hopea-ruutuja miehensä mekkoon. Ympäröittynä kaikella mitä halusi, nautti Jussufin poika täysillä kulauksilla elämän iloa. Koirain haukunta herätti hänet unelmistaan. Kameelilla ratsastaja seisahtui puutarhan portille, ojentaen kätensä nuorta beduiinia kohti. Leila riensi telttiin, mutta Abdallah meni muukalaista kohtaamaan.
— Sinä olet tervetullut, sanoi hän hänelle, tulosi tuopi meille
Jumalan siunauksen. Talous kaikkinensa on sinun; sinä olet sen herra.
— Jussufin poika, sanoi tuntematon, en laske jalkaani maahan ennenkuin vannot tekeväsi minulle avun, jota tarvitsen.
— Puhu, nuori mies, sinä olet minun vieraani, sanasi on komento.
— Minä olen köyhä kauppias Syriasta, jatkoi muukalainen, minä tulin Mekkaan kauppa-asioissa, niin salli eilen kova onni että pyhässä kaupungissa jouduin riitaan erään beni-motayr'in kanssa. Minä tapoin vastustajani, hänen perheensä ja ystävänsä ajavat minua takaa eikä ole minulla ketään joka minua puollustaisi. Jollei minun onnistu ennättää Medinaan, niin olen hukassa. Sinä vaan, niin on minulle sanottu, voit viedä minun vahingotta siihen turvapaikkaan. Henkeni on sinun vallassasi, määrää kohtaloni.
— Astu sisään luokseni, vastasi Jussufin poika, ennen kahden tunnin kuluttua lähdemme taipaleelle.
— Mutta muista tarkasti että sinulle vaan uskon itseni.
— Minä yksinäni tulenkin sinua saattamaan, sanoi Abdallah; hengelläni vastaan turvallisuudestasi.
Sittenkun muukalainen oli astunut telttiin ja oli jätetty Haliman huoleen, meni nuori beduiini laittamaan kaikkea valmiiksi lähtöä varten. Hänen astuessaan ulos pidätti hänet Kafur, joka asettui hänen tiellensä ja sanoi:
— Tunnetko tuota miestä?
— En, mutta mitäpä se tekisi? Jumala lähettää hänet.
— Se ei ole mikään kauppias; minä olen nähnyt hänen pistoolinsa; ne ovat liian kauniit kauppiaan pistooleiksi; hän on soturi, pidä varasi.
— Soturi tahi kauppias, jatkoi Abdallah, mitäpä minä pelkäisin tuntemattomalta ja pakolaiselta? Pane pian ruokaa eteemme. En jouda kuin pikimmältään antamaan Leilalle tietoa.
Jussufin pojan palattua vieraansa luoksi oli Kafur jo asettanut tuuletellun kauppiaan eteen matalan pöydän palmunlehdistä kudotun korin kanssa. Pöydälle asetti hän sitten rieskaleipää, daadeli-kakun, keitettyä riisiä, hunajaa, piimää ja raikasta vettä. Muukalaista passatessaan katseli Kafur häntä alinomaa, kokien muistella missä hän oli nähnyt nuot epäiltävät kasvot. Tuntematon oli huoleton ja välinpitämätön niinkuin ainakin se, joka ei huomaa, että häntä tarkastellaan.
Levottomuudessaan tahtoi Kafur tehdä lopun tästä epätietoisuudesta ja purkaa tämän vaaraa peittävän lumouksen. Kekseliäs kuin oli, otti hän kiviruukun, asettui kauppiaan ta'a ja paiskasi sen kenttään niin, että se meni tuhansiksi palasiksi. Räiskäyksen kuultuaan kääntyi muukalainen kiivaasti päin vihasta säihkyvin silmin.
— Arnauti! huusi Kafur, katsoen isäntäänsä.
— Mene hetikohta täältä, katala, sanoi Abdallah, äläkä kiusaa minua kauemmin tyhmällä ilkivaltaisuudellasi.
Kafur pujahti teltin soppeen, mutta tuli kohta jälleen kiehuvaa teetä kantaen. Muukalainen ei ollut mistään tietävinään; sana "arnauti" ei ollut vähintäkään muuttanut hänen kasvonmurteitaan.
— Vieras, sanoi Abdallah, ole tervetullut tähän kohtalaiseen pöydään.
Matka tulee olemaan pitkä; virkistäkäämme voimiamme tuleviin vaivoihin.
Syö kylliksi asti.
— Suo anteeksi, vastasi kauppias, mutta levottomuus ja pelko tekevät minua kuumetautiseksi; minulla on vaan yksi pyyntö, ja se on se että niin pian kuin mahdollista pääsisin lähtemään.
— Suola antaa ruokahalua, sanoi Kafur ja otti samassa aika näpillisen suoloja ja tuppasi ne muukalaisen suuhun, jonka tehtyään hän kiireesti pakeni puutarhaan.
— Hävytöntä! huudahti Jussufin poika, mutta minäpä kuritan sinua julkeudestasi. Ja vihaisena juoksi hän Kafurin jälkeen täyttämään uhkaustansa.
— Lyö, sanoi Kafur itkien, lyö koiraa joka sinua varoittaa, hyväile shakaalia joka sinut on syöpä. Et olekaan siis kuullut kuinka koirat haukkuivat aamulla. Koirasi ovat nähneet Azraelin. Mieletön, syntisi sokaisevat sinua. Kuolema hautoo tätä majaa. Etkö tunne tuota niin sanottua kauppiasta?
— Ei ole tavallista pitää epäluuloa vieraasta, keskeytti hänet Abdallah, jonka perästä hän meni jälleen telttiin, jossa tapasi muukalaisen samalla paikalla istumassa hymysuin.
— Luulenpa totta niinkin, sanoi hän, naisorjan tahtoneen opettaa minulle elämäntaitoa, vieraan parta lepää turvattuna teltin isännän hallussa. Minäpä koetan tehdä kunniata vieraanvaraisuudellesi.
Hän alkoi nyt syödä ruokahalulla, joka ei ensinkään osoittanut pahaa vointia, puheli vapaasti ja mistään huolimatta ja koki kaikin tavoin tekeytä mieleiseksi Jussufin pojalle.
Juuri kun oltiin matkalle lähtemässä ja muukalainen jo oli istunut kameelinsa selkään, tuli Leila ulos, kasvoiltaan puoleksi kaapunsa peitossa. Hänellä oli ruukku kädessä, josta hän pirskoitti muutamia pisaroita vettä kameelin lautaselle ja säärille.
— Antakoon Jumala sinulle onnellisen matkustuksen, sanoi hän kauppiaalle, ja vieköön hän sinut vahingotta jälleen niille, jotka sinua odottavat ja rakastavat.
— Jotka minua rakastavat makaavat maan povessa, vastasi muukalainen, ja kun kaksikymmentä vuotta takaperin menetin äitini minua ei kukaa enää odota.
— Antakoon siis Jumala sinulle vaimon, joka rakastaa sinua ja vanhenee sinun vierelläsi!
— Lähtekäämme, sanoi tuntematon äänellä yhtäkkiä tukkeutuvalla, aika on täpärällä.
— Herrani, sanoi Leila miehelleen, sinä viet onnen täältä muassasi; jospa toisit sen jälleen palatessasi.
Kafur seisoi nyt ikään Abdallahin vierellä.
— Isäntä, sanoi hän, etkö ota pyssyä mukaasi?
— En, se olis loukkaus saatettavaani kohtaan: älä pelkää mitään; jota Jumala suojelee, on hyvästi suojeltuna. Kun eno tulee aavikolta, käske hänen pitää telttiä silmällä. Lähinnä Jumalata hän on se, jolle uskon teidät.
Ja ottaen keihäänsä, lähti Abdallah matkaan, jalan muukalaisen kameelin sivulla.
Niin kauan kuin haamoitusta näkyi molemmista matkustajista, seurasi Halima ja Leila heitä silmillänsä; sitten menivät he telttiinsä jälleen. Ainoastaan Kafur jäi ulos vapisevalla sydämellä katsoa tuijottamaan. Alinomaa näytti hänestä niinkuin taivaanranta aukenisi ja erämaa antaisi hänelle hänen odotetun isäntänsä jälleen. Turha toivo! Yö levisi maan ylitse eikä Abdallah kuulunutkaan.