VIIDESKOLMATTA LUKU.

Kultalehti.

Kun oli ennätetty kappale matkaa erämaahan, katseli muukalainen ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksinään, ja siirti kätensä vyölle, josta pistoolinperä kiilsi.

— Minä toivon, rakas vieraani, sanoi Abdallah, että annat anteeksi lapsen epäkohteliaisuuden, kun häiritsi atriaasi.

— Jos se naisorja olis ollut minun, vastasi matkustaja, olisin antanut hänelle aika selkäsaunan.

— Täytyy olla kärsivällinen semmoisten kanssa, jotka rakastavat meitä, sanoi Abdallah. Kafur luuli suuren vaaran olevan edessäni, ja pelastaaksensa minut siitä luullusta vaarasta, hän vasten tahtoaan loukkasi sinua. Pakoittamalla sinut syömään suolojani, hän on tehnyt meidät ystäviksi elämässä ja kuolemassa. Eikö ole niin tapana teilläkin siellä Syriassa?

— Minun heimokunnassani, vastasi kauppias, kestää keskinäinen yhdistys kokonaisen päiväkauden. Mutta jos toinen päivä kuluu ilman että pistetään käsiään samaan maljaan, niin suola kadottaa voimansa ja meillä on silloin täysi vapaus vihata toisiamme niin paljon kuin tahdomme.

— No niin, rakas vieras, sanoi Abdallah naurahtaen, saatathan siis tappaa minut huomenna sittenkun olen henkesi pelastanut. Siihen asti olen sinun suojeluksessasi; siihen asti olet sinä velvollinen puolustamaan minua ketä vastaan tahansa.

— Niinpä tulenkin tekemään, vastasi matkustaja ja vaikeni sitten. — Nuotpa ovat kummalliset sanat, ajatteli hän. Mutta beduiini on oikeassa. Minun ei käy häneltä henkeä ottaminen, niin kauan kuin minulla vielä on kestiystävyyden suola vatsassani; se olisi rikos. Odotetaanpa iltaa. Auringon laskettua sopii sanoa että uusi päivä alkaa; silloin on minulla täysi oikeus tehdä mitä tahdon.

Koko ajalla ei hän ottanut silmiään pois Abdallahista, joka pystypäin ja levollisella katsannolla astui hänen vierellään. Beduiinin pistoolit eivät olleet viritettynä, ja keihästä kädessään käytti hän vaan tueksi astuessaan.

— En saata muuta sanoa kuin että miehen luottamus tuntuu minulle haitalliselta, sanoi muukalainen; mielelläni ammun vihollisen, mutta lammasta en saata teurastaa. Viisituhatta duroa seikasta tuommoisesta on mitätön palkka. Kernaammin siis puoleen sitä summaa tappaisin tuon Omar koiran.

Auringon jo painuessa laskulleen kiirehti kauppias kameeliaan, laittaakseen aseensa reilaan Abdallahin sitä näkemättä; sitten veti hän kätensä mekkonsa alle ja seisahtui.

— Tuumasta toimeen, ajatteli hän, hetki on tullut. Hänen kääntyessään päin meni Jussufin poika hänen luoksensa, pisti keihään kenttään ja levitti kaksi mattoa hiedalle.

— Veli, sanoi hän tuntemattomalle, rukouksen hetki on läsnä, ja jos meillä ei ole vettä millä pesemme itsemme, niin suvaitsee profeeta, niinkuin tiedät, että otetaan erämaan tomua sen sijaan.

— Älkäämme tarpeettomasti hukatko aikaa, sanoi muukalainen, minä en tahdo seisahtua tähän.

— Etkö siis olekaan moslemi? sanoi Abdallah, katsellen häntä uhkaavin silmin.

— Ei ole Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa, kiirehti kauppias lisäämään. Mutta kauppias paralla jommoinen minä olen, on mutkattomampi uskonto kuin jalolla beduiinilla niinkuin sinulla. Minä en rukoile, sen tähden että tottapa Jumala tekee mitä tekee; minä en pese kasvojani, sentähden että katson paremmaksi käyttää aavikon vettä janoni sammutukseen; minä en anna almuja, sentähden että itse tarvitsen rukoilla niitä; minä en paastoa ramadan aikana, sentähden että kaiken vuosikauden olen nälkään kuolemaisillani; enkä tee minä yhtään pyhiin-vaellusta, sentähden että koko maailma on Jumalan huone. Semmoinen on minun uskontoni. Jos se loukkaa herkkätuntoisempia sieluja, niin se on asia, jota minun on mahdoton korjata.

— Sinä hämmästytät minua, rakas vieraani, jatkoi Jussufin poika. Tunnustan että minulla oli sinusta kokonaan toinen ajatus. Eikö ole sinulla niinkuin minullakin käsivarressasi taikakalu, joka karkoittaa pahan hengen kiusaukset? Etkö tiedä että se sisältää ne kaksi pelastavaa lukua?

— Joo minulla on taikakalu, sanoi matkustaja. Äitini antoi sen minulle kuolinvuoteellaan kaksikymmentä vuotta tätä ennen. Se ainoa kalu, jota pidän arvossa. Useammin kuin kerran, luotien vinkuessa ympärilläni, on se pitänyt kuoleman loitolla minusta.

— Oletko unhottanut ne sanat, joissa sen kalliin kalun voima on?

— En ole koskaan huolinut hankkia niistä likempää tietoa; vastasi tuntematon; äitini valitsi ne minulle, hän tiesi mitä minä en tiedä.

— Kuuntele siis niitä, sanoi Abdallah juhlallisella äänellä. Eläessämme näiden hietalaineiden keskellä, jotka vähäinen tuulenleuhka voi nostaa ilmaan, on hyvä kun saa rukouksella lähetä häntä, joka yksinään vaaraa ohjaa.

Ja käytyänsä polvilleen, kasvot Mekkaan päin, lausui Jussufin poika mielenkuohuisella äänellä seuraavat sanat:

Aamurusko.[33]

Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
Sano: Minä etsin turvaa aamuruskon herran tykönä
Pahuutta vastaan olennoissa, jotka hän luonut on.
Pimeän yön vaaroja vastaan, sen äkisti tultua päällemme.
Pahoja ajatuksia vastaan kateellisessa, joka kantaa meihin
kateutta.

— Rauha olkoon sinun kanssasi! huudahti kauppias. Ovatko nuot ne sanat, jotka äitini on minulle testamentannut? Ja tarkasti kuunnellen Abdallahta pisti hän pistoolit jälleen vyöhönsä.

Jussufin poika luki edelleen koraanista:

Ihmiset.[34]

Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä, sano:
Minä etsin turvaa ihmisten herran tykönä,
Ihmisten kuninkaan, Ihmisten Jumalan,
Pahuutta vastaan hänessä joka herättää pahat ajatukset ja
sitten hiipii pakoon,
Joka puhaltaa pahuutta ihmisten sydämiin,
Henkiä vastaan ja ihmisiä vastaan.

— Kuka se on joka sitä sanoo? jatkoi muukalainen. Kukapa niin voinee nähdä ihmisten sydämiin?

— Se on Jumala itse, vastasi Abdallah; me olemme hänen. Jos hän tahtoo meidän turmaamme, niin jalkamme vievät meitä sinne, kussa kuolema meitä odottaa. Jos hän tahtoo pelastustamme, niin kuolema suistuu kenttään meidän edessämme kuin kuoliaaksi ammuttu leijona. Hän pelasti Abrahamin liekkien keskeltä, hän veti Joonaksen ylös merestä, vieläpä kalankin vatsasta.

— Et siis pelkääkään kuolla? sanoi kauppias.

— En, vastasi Abdallah. Missä Jumala käskee ja ohjaa, siellä ovat kaikki varokeinot tarpeettomia. Kaksi päivää on ihmisen elämässä, joina on hulluus kokea turvata itseään kuolemata vastaan; toinen on se päivä jona Jumala käskee kuoleman lyödä meidät maahan, toinen on se päivä jona Jumala kieltää hänet lähestymästä.

— Siispä saa alinomaa peljätä tuota tietämätöntä hetkeä, joka on viepä meidät täältä? jatkoi kauppias.

— Ei, sanoi Jussufin poika, ei jos on seurattu Jumalan sanaa. Äitisi on epäilemättä useammin kuin kerran sanonut sinulle mitä minun äitini usein on minulle sanonut; se on yksi meidän viisasten miesten mietelauseista; "Muista että sinun syntyessäsi kaikki olivat iloissaan, ja että sinä yksinäsi itkit. Elä niin että sinun viimeisellä hetkelläsi kaikki muut itkevät ja sinä olet ainoa, joka et kyyneltä vuodata." Sinä et saa peljätä kuolemata, tulkoon hän millä hetkellä hyvänsä.

— Te, erämaan kansa, olette kummallinen sukukunta, jupisi tuntematon; teidän sananne ovat kultaa, mutta tekonne lyijyä. Ja hän siirti koneenmoisesti kätensä jälleen pistoolinperälle.

— Me olemme profeetan kansa, vastasi beduiini, me noudatamme hänen opetuksiansa. Ennenkuin laskit jalkasi telttini alle, lisäsi hän, korottaen äänensä, minä tunsin sinut, Kara-Chitan. Sinä olet minun viholliseni, sinä olet tullut väärällä nimellä luokseni; minä en tiedä matkasi tarkoitusta; ei mikään olis ollut minulle helpompi kuin ottaa sinut hengiltä; mutta sinä olet rukoillut vieraanvaraisuuttani, ja Jumala on asettanut sinut minun suojelukseeni, kas siinä syy minkätähden olen yksinäni ja aseettomana lähtenyt sinua saattamaan. Jos sinulla on pahoja tarkoituksia, niin Jumala suojelee minua; jos olet ystäväni, niin ojenna minulle kätesi.

— Tulkoon helvetti perinnökseni, huudahti Kara-Chitan, jos kosken siihen joka on henkeäni säästänyt. Tuossa on sinulle käteni, se on soturin joka antaa pahaa pahasta ja hyvää hyvästä.

Kapteini oli tuskin sanonut näitä sanoja, kun hän jo katui niitä. —- Minä olen antanut kohdella minuani lapsen lailla, ajatteli hän. Annanko nuot viisituhatta duroa takaisin? Ei, Omar on kyllin rikas maksamaan veljensä velan. Ilmankin, enkö ole pelastanut häntä Abdallahista? Jollei kauppias ole ruvennut hätäilemään, Leila nyt on matkalla Djeddahiin. Jos hän katuu, no niin, tulkoon ja vaatikoon viisituhatta duroansa takaisin; minä olen luvannut ampua jonkun, ja minä annan hänelle etuoikeuden. Tälle onnelliselle ajatukselle nauroi Kara-Chitan itsekseen, ihastellen omaa itseänsä.

Heti sen jälkeen alkoi hän taas katua. Ompa kummallista, ajatteli hän, että olen antanut voiton heikkoudelle, joka ei ole luonnollinen. Kukapa tästedes saattaneekaan enää minulta apua pyytää? Olenko nyt enää ainoastaan vanha kynsitön ja hampaaton leijona? Tuo nuori nainen, joka puhuttelee minua niin lempeästi, tuo beduiini joka ehdottomasti luottaa rehellisyyteeni, nuot äitini sanat, jotka tulevat minulle haudasta, nuot kaikki ovat pelkkää noituutta. Lemmon taikakalu, sinä juuri olet minut pilannut, ja hän kiskasi taikakalun käsivarrestaan.

— Kapteini, sanoi Abdallah, meidän täytyy mennä syvemmälle erämaahan, jos et tahdo yhtyä karavaaniin, joka näkyy tulevan tuolla alhaalla, matkaten ihanaan Medinaan.

— Ei, vastasi Kara-Chitan, päinvastoin tahdon liittyä siihen; nyt en enää tarvitsekaan sinua. Mitä pitää minun antaa sinulle kiitollisuuteni todistukseksi? Kas tässä, ota tämä taikakalu. Sinä et tiedä mistä hyvästä saat kiittää sitä, sinä et tiedä mitä se maksaa minulle. Jää hyvästi, jos joku sinun läsnäollessas sanoisi minua pelkuri-raukaksi, niin älä unhota että olen ollut sinun vieraas ja ystäväsi.

Näin sanottuaan pani hän kameelinsa liikkeelle ja eteni nopeasti, jättäen Abdallahin hämmästyksiin noista kummallisista sanoista, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää.

Yksinään jäätyänsä tahtoi Abdallah kiinittää tämän suojelevan taikakalun käsivarteensa; se oli vähäinen silkkinauhalla kääritty pergamentti-lippu, jonka päällä jotain kultalehden näköistä näytti kiiluvan. Abdallah huudahti ilosta. Siitä ei käynyt erehtyminen. Apila oli nyt täydellinen! Jussufin pojalla ei ollut enää mitään maan päällä etsittävää: timantti-lehti odotti häntä taivaassa.

Kokonansa kiitollisuuden valloissa heittäysi Abdallah kasvoilleen maahan ja luki mielenkuohuisella äänellä fattah'in:

Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
Kiitetty olkoon Jumala, maailman herra,
Lempeä ja laupias,
Vallitsija maksun päivänä.
Sinua ainoata me palvelemme, sinulta ainoalta me apua rukoilemme.
Varjele meitä oikealla tiellä,
Niiden tiellä, joille olet ylenmäärin hyviä tekoja tehnyt,
Ei niiden, jotka ovat vihasi päällensä saattaneet, eikä niiden,
jotka ovat eksyksiin vaeltaneet.
Amen, oi, enkelien, henkien ja ihmisten herra.

Rukouksen tehtyään lähti Abdallah keventyneellä sydämellä ja ilon riennättämillä askelilla kotiin päin. Uusi ajatus oli noussut hänen päähänsä, ajatus, joka jo itsessään oli uusi onni. Oliko se tosiaankin niin varma että timanttilehti oli paratiisiin pudonnut? Eikö nuot kolme, maailman kaikista kulmista koottua lehteä näyttäneet huutavan neljättä sisarta luoksensa? Taitaako Jumalan hyvä työ jäädä vaillinaiseksi? Miksi ei uuden ahkeroimisen, vielä täydellisemmän harrastuksen Jumalan tahdon puoleen onnistuisi saada korkeinta palkintoa, jota Abdallahin sydän halusi?

Tämän uuden ajatuksen viehätyksissä astui Jussufin poika tietänsä huolimatta matkan yksimuotoisuudesta ja vaivoista. Yö oli pimeä ja kuu ei noussut ennenkuin aamupuoleen. Beduiini kääriytyi kauhtanaansa, paneusi kentälle puun juurelle ja nukkui kohta. Hänen ajatuksensa ei luopunut hänestä. Hän näki unissaan alinomaa tuon jumalallisen apilan, mutta lehdet näyttivät kasvavan ja saavan inhimillisen muodon; siinä oli Leila, siinä oli Hafiz, siinä oli Halima, siinä oli Kafur-rukka, jotka, ojentaen käsiään toisilleen, muodostivat tuon salaperäisen kasvin ja ympäröitsivät Abdallahta hymyllään ja rakkaudellaan. "Huomenna, te armaani," kuiski nuori beduiini, "huomenna."

"Jumala on itselleen pidättänyt tiedon päivästä ja hetkestä… Ei kukaan tiedä mitä huomispäivä hänelle tuo, ei kukaan tiedä millä maapiirin pilkulla hän kuolee. Jumala sen tietää, hän tietää kaikki." (Koraani 31:34.)