KUUDESKOLMATTA LUKU.
Paluu.
Jussufin pojan herätessä levitti kuu lauhkeata hohtoansa hiedikolle, mutta aamutuuli tuntui jo. Vaeltaja joudutti malttamattomana askeliaan, ja aurinko oli vaan vähän ylempänä taivaanrantaa, kun hän etäältä keksi heimokuntansa teltit. Näiden edessä ja tännempänä niitä oli hänen asuntonsa; hän odotteli syksyn loppua siirtyäkseen telttiinsä puutarhasta, jonka hän oli istuttanut ja vihriästä lehtimajasta, jossa Leila niin hyvästi menestyi.
Nähdessään kansansa asuinpaikat, Abdallah seisahtui hengähtämään ja iloitsemaan näytelmästä, joka hänellä oli silmäinsä edessä. Yön rauhallisuutta oli seurannut aamun vähitellen virkenevä liike. Muutamia naisia näkyi menevän tietä myöten kaivolle, ruukku päälaella; kameelit kirkuivat ja ojentelivat pitkiä kaulojaan ilmaan, suojassa olevat lammaslaumat määkivät paimeniaan. Abdallahin teltin ympärillä oli kaikki hiljaa. Puutarhassa ei näkynyt yhtään elävää olentoa liikkuvan. "Eno alkaa vanheta," ajatteli beduiini; "minua tarvitaan siellä, näen mä. Mikä ilo saada äkillisellä tulollani ihastuttaa heidät kaikki; kukapa olisi vuosi tätä ennen sanonut minulle, että päivän poissa-olo oli tuntuva näin ikävältä?"
Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä ääntä.
— Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin pidetä häntä silmällä!
Hän meni puutarhaan, jonka portti oli selki seljällään. Hänen askelensa kuultuaan tulivat koirat ulos teltistä; mutta sen sijaan että olisivat juosseet häntä vastaan, he alkoivat hurjasti ulvoa. "Jumala on suuri!" huudahti Jussufin poika; "kova onni on astunut kattoni alle!"
Samassa tunsi hän kuoleman katkeruuden. Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta polvet eivät tahtoneet kantaa häntä, hänen silmänsä pimenivät. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun. Jo viimein ponnisti hän hurjasti ja huusi: "Eno, äiti, Leila, Kafur, missä olette?"
Vastausta ei kuulunut. Kyyhkyt kuhertelivat puiden latvoissa, mehiläiset surisivat viimeisten kukkain vaiheilla, vesi lorisi piikivien välitse noroissa, kaikki oli pirteyttä puutarhassa; teltti sitä vastoin oli äänetön ja hengetön.
Abdallah kulkea retosti pensaalta pensaalle; vähitellen rohkasi hän mielensä ja veri alkoi palata kasvoihin. Vielä kulki hän kumminkin horjuvin askelin kuin juopunut.
Teltissä ei ollut yhtään elävää olentoa; kaikki oli tyhjää ja autiota; kumoon heitetyt huonekalut, särjetty pöytä kohtasivat silmiä; siellä oli silminnähtävästi taisteltu. Naisten huoneen esirippu oli alaslaskettuna. Abdallah riensi siihen. Sisään astuessaan kompastui hän ruumiisen: se oli Hafiz'in.
Raajarikko makasi seljällään, hampaat kiini purtuna, suu vaahtoa täynnä, kasvot raivosta vääristyneinä. Kädet olivat kiini kouristetut; vasemmassaan piti hän sinistä pumpuli-tilkkua: se oli siekale Leilan hameesta; oikeassaan toista tulipunaista tilkkua, luultavasti reväisty naisten ryöstäjäin vaatteista. Pelkäämätön vanha Hafiz! eipä ollut tohdittu käydä päällesi edestäpäin; takaapäin ja Leilaa puolustaissasi olivat pelkoiset katalat salaa sinut murhanneet.
Abdallah heittäysi polvilleen vanhuksen viereen ja ummisti hänen silmänsä. "Jumala olkoon sinulle armollinen," kuiski hän; "olkoon hän yhtä hyvä sinulle, kuin sinä olet meille ollut."
Hän nousi ylös kyyneltä päästämättä, ja meni lujasti astuen teltistä ulos ja lahti kylää kohti. Mutta jo puolivälissä puuttui häneltä voimat ja hänen täytyi nojata palmupuuta vasten. Hän otti molemmat pistoolinsa vyöstään ja laukasi ne yhtä haavaa.
Laukaukset kuultuaan, juoksi kylän väki joka haaralta paikalle. Miehiä ja naisia keräysi Abdallahin ympärille, joka seisoi siellä kuoleman kalpeana kasvoiltaan, silmät hurjasti seljällään, ja vapisten kaikissa jäsenissään.
— Ah, niin tulette toki viimein, huusi hän kamalasti nauraen. Ja teitä kumminkin sanotaan urhoollisiksi beni-ameureiksi, aavikon kuninkaiksi! Oh, kylläpä tosiaankin ansaitsette semmoisen nimen. Juutalaisten poikia, akkamaisia sydämiä, pelkuri-raukkoja, Jumala teidät kirotkoon!
Ja ensi kerran purskahti hän itkemään. Hurja kiljaus vastasi hänen sanoihinsa.
— Hän on hullu, sanoi eräs heimokunnan vanhus; kunnioitus sille jonka sielu on Jumalan tykönä! Kas niin, malta mieles, poikani, lisäsi hän, käyden käteen Abdallahta; kuinka nyt on asiat?
— Kuinka nyt on asiat? huudahti nuori päällikkö, joo, niin on asiat, että tänä yönä minun poissa ollessani Hafiz on murhattu, äitini viety pois ja kaikki ryöstetty jota minä rakastan. Mutta te, te olette nukkuneet, te ette ole mitään kuulleet. Kirous teille osaksi! Minua on onnettomuus kohdannut, mutta teitä häpeä ja epäkunnia.
Abdallahin ensimmäisen sanan kuultuaan olivat naiset rientäneet telttiin; heidän kuultiin vaikeroivan ja valittavan. Sheiki laski päänsä rintaansa vasten.
— Kukapa olis uskonut, sanoi hän, että omaisesi tarvitsivat vartijata kun heillä oli enosi ja veljesi puolustuksena?
— Veljeni? sanoi Abdallah; se on mahdotonta.
— Eilen illalla, jatkoi beduiini, tuli veljesi tänne kuuden orjan kanssa. Minä tunsin hyvin hyvästi sen pienen kauppiaan. Minä autin vanhaa Hafiz'ia teurastamassa lammasta, joka laitettiin iltaiseksi vieraille.
Jussufin poika kätki kasvonsa käsiinsä, loi sitten silmänsä ympärillä seisoviin ja sanoi matalalla äänellä:
— Katso, sen on veljeni tehnyt. Neuvokaa, veljet, mitä on minun tekeminen?
— Neuvo on helppo, vastasi sheiki. Mokoman häpeän kärsittyä on itsekullakin, jolla on sydän rinnassa ainoastaan kosto ajateltavana! Sinä olet yksi kätemme sormia; joka sinuun koskee, se tekee meihin haavan, joka väijyy sinun henkeäsi, se väijyy meidän. Omar on ennättänyt muutamain tuntien matkan edelle meistä, mutta Jumalan avulla me ennen iltaa surmaamme hänet.
— Ratsaille siis, urhoolliset toverit! lisäsi hän; ottakaat mukaanne kaksinkertaiset vesivarat: ilma on raskas, säkit pian kuivuvat. Ratsaille!
Abdallah tahtoi ennen lähtöä vielä kerran nähdä enonsa. Naiset olivat ruumiin ympärillä ja olivat jo aloittaneet huolivirtensä.
— Isäni, ainoa ystäväni, huusi beduiini, sinä tiedät minkätähden lähden luotasi. En ikänä enää laske jalkaani tämän teltin alle, taikka myös olen kostava sinun puolestasi.
Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.