SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Leila.
Naisten kiroillessa ja huutaessa: Kostoa! lähdettiin nyt matkaan. Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava. Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain. Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen käsistään.
Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani!
Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samain
Punaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.
— Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.
Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.
Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima, joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.
— Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon
punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt
Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta!
Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!
Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi, nuolen nopeudella aavikkoa pitkin. Olipa vaivoin kuin beduiinit voivat pitää häntä nähtävissä. Mitä Abdallahiin tulee, niin vimma saatti hänet unhottamaan vaaransa. "Pelkuri-katalat," huusi hän Omarin kätyreille, "minne aiotte paeta kun Jumala ajaa teitä takaa?" Ja sapeli koholla riensi hän luotituiskun läpi, silmä järkähtämättä iskettynä Leilaa poisviepään neekeriin.
Kohta olivat molemmat viholliset ainoastaan vähän matkaa joukon etummaisten edellä; etiopialainen nopealla hevosellaan kiisi kuin nuoli ilmassa; Abdallah seurasi häntä vähän väliä; Hamama voitti kulussa, kosto lähestyi.
Leila, joka istui ratsastajan edessä satulankoljulla, miehen voimakkaalla kädellä kiini pidettynä, huusi puolisoaan avuksi. Hän koki vääntäytä irti, hän taisteli, mutta turhaan, tuota hirmuista kättä vastaan. Yhtäkkiä kaappasi hän toisen ohjaksen ja riuhtasi sitä äkisti, josta hevonen hämmästyi ja seisahtui hetkisen ajaksi.
— Tuhat tulimmaista, sanoi neekeri, minä olen hukassa; päästä ohjas, valtijatar, sinä syökset minut turman omaksi.
— Tännepäin, armahaiseni! huusi Leila, ja huolimatta uhkauksista ja lyömisistä, riuhtoi hän ohjasta kaikella voimalla minkä hurja epätoivo antaa.
Hän oli pelastettuna. Jussufin poika iski kuin ukonleimaus naisenryöstäjään, kun samassa Hamama vavahtaen teki oiva hyppäyksen taapäin, joka olis heittänyt jokaisen muun ratsastajan, vaan ei hänen isäntäänsä, kenttään. Jotain sinertävää oli pudonnut hevosen jalkoihin. Abdallah kuuli hätähuudon josta hänen sydämensä karahti kylmäksi. Huolimatta pakoon painuvasta vihollisesta, hyppäsi beduiini satulasta: hän nosti onnettoman Leilan ylös, jonka kasvot olivat kalpeat, veriset ja lakastuneet. Iso haava ammotti hänen kurkussaan; hänen hurjasti tuijottavat silmänsä eivät nähneetkään enää.
— Leila, armahaiseni, vastaa minulle, sanoi Jussufin poika, likistäen vaimoansa sydäntään vasten ja painaen haavaa umpeen, josta veri ja henki virtasi. Leila ei kuullut häntä enää.
Abdallah istui hiedikolle kalliin takkansa vierelle, otti Leilan käden ja nosti yhden sen sormista pystyyn.
— Lapseni, sanoi hän, kerro minun muassani nämät sanat: "Ei ole
Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa." Vastaa
minulle; minä rukoilen sinua; minä olen puolisosi, minä olen
Abdallahisi, joka huudan sinua.
Tämän nimen kuultuansa värähti Leila, hänen silmänsä etsivät häntä jota hän rakasti, hänen huulensa aukesivat puoleksi; sitten hervahti hänen päänsä Abdallahin olalle, niinkuin kuolleen metsävuohen pää hervahtaa metsästäjän olalle.
Ennätettyään Jussufin pojan luoksi, beni-ameurit tapasivat hänet samalla paikalla, liikkumatonna, pitämässä vaimoansa sylissään ja melkein taintuneena katselemassa noita kasvoja, jotka näyttivät hymyilevän hänelle. He asettuivat hiljaa aseveljensä ympärille; useamman kuin yhden silmissä nähtiin kyyneliä.
Vainajan nähtyänsä päästi Halima tuskallisen kiljauksen ja heittäysi poikaansa kaulaan. Sitten nousi hän äkisti ylös ja sanoi: "Onko kosto otettu? Onko Omar hengiltä poissa? Onko neekeri vielä elävien joukossa?"
— Näethän korpit jotka kokoontuvat tuolla etäällä, sanoi eräs beduiini; siellä makaa Hafizin murhaaja; Omar on päässyt pakoon, mutta samum[35] alkaa tuulla ja Omar ei pääse hengissä aavikolta. Ennen tunnin kuluttua hieta on hänen ruumiinsa puetuksena.
— Poikani, sanoi Halima, rohkaise mielesi; meidän vihollisemme elää vielä; jätä kyynelet naisten vuodatettaviksi, anna meidän puettaa vainajamme; kiireesti ottamaan petturia hengeltä; Jumala on sinua johdattava.
Nämät sanat virkistivät Abdallahin uuteen eloon.
— Jumala on suuri, huudahti hän; sinä olet oikeassa, äiti; te itkekää, minä kostan.
Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja juhlallisella äänellä:
— Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle on luvattu. Se on Jumala, joka meidät korottaa, se on Jumala joka meidät maahan lyöpi; Jumala se on joka antaa meille elämän, Jumala joka antaa meille kuoleman! Mekin tulemme, jos hänen tahtonsa niin on, kohta näkemään sinut jälleen. Oi Jumala, anna anteeksi hänelle, anna meille anteeksi!
Hän nosti kätensä taivasta kohti, luki hiljaa fattah'in, sivalsi sitten äkisti otsaansa kädellään, syleili äitiään ja astui hevosen selkään.
— Minne aiot? sanoi eräs sheiki hänelle; etkö näe tulipilveä joka tuolla lähenee? Meillä on juuri parahiksi aikaa ennättää Punaisille kallioille. Tuolla on kuolema.
— Jääkää hyvästi, sanoi Abdallah; minulla ei ole lepoa muualla kuin kuoleman varjossa.