KUUDESTOISTA LUKU.
Päällekarkaus.
Yö on väsymyksen lääke; se on murheen myrkky. Jussufin poika nousi ylös kipeämpänä kuin päivällä ennen. Paranemattoman hulluuden hurmaamana ei hän enää voinut hallita tahtoansa ja voimaansa; se oli kuumeen houraus, se oli epätoivon surun-alaisuus. Vasten hänen tahtoansa tuo hirmuinen palankiini veti häntä luoksensa; hän karkasi sinnepäin, mutta ennenkuin perille ennättikään, hän jo pyöräytti hevosensa takaisin, vielä paetessaankin ajeltuna noilla kahdella peljättävällä ja suloisella silmällä. Jos hän näki jonkun ratsastajan lähestyvän palankiinia, jos Mansurin poika puhutteli noita naisia, kannusti Abdallah hevostaan juurikuin vihollista kohti, seisahtui sitten yhtäkkiä, eikä uskaltanut eteen- eikä taapäin. Kaiken aamun väsytti hän tällä lailla juoksijataan; puhkaen, yleensä vaahdossa, Hamama hyppi pystöön jalustimien tähden, jotka hänen kylkiään repivät, hämmästyen kun ei enää ymmärtänytkään isäntäänsä, ja raivoten niinkuin hänkin.
Raajarikko katseli synkein silmin palankiinia; Leila istui sen nurkassa kyyristyneenä, kaapu silmillä; näkyvissä oli vaan Kafur, surullisena ja äänettömänä kuin likomärkä lintu. Levollisempana tältä taholta, Hafiz katsahti missä hänen sisarenpoikansa olisi ja kohta näki hänet kappaleen matkaa sivulla karavaanista, jossa hän ilman mitään tarkoitusta laukkuutti hevostaan edes takaisin aavikolla. Koko hänen käytöksensä osoitti mielen vikaa. Ukko kannusti hevostansa ja oli kohta hänen vierellään.
— Rohkeutta, poikani; hillitse sydämesi; me olemme ihmisiä sitä varten että kärsisimme, me olemme moslemeita että nöyryydellä kävisimme sallimuksen alaisiksi.
— Minä tupehdun, huusi nuorukainen, minä olen sortua tuon kiusan alle mikä minua kalvaa. Kernaammin kaikkea muuta kuin mitä nyt kärsin! Tulkoon vaara, tulkoon vihollinen, minä tahdon tapella, minä tahdon kuolla!
— Mielettömiä toivotuksia, pahoja sanoja, torui vanhus. Jumala on elämän ja kuoleman herra. Varo, entä jos hän kuulee sinua; rangaistakseen meitä Jumalan vaan tarvitsee antaa meille mitä mielettömyydessämme häneltä rukoilemme. Mutta mitä tämä on? lisäsi hän, heittäyten hevosen seljästä alas ja ruveten kenttää tarkastelemaan. Nämät ovat hevosenkavion jälkiä, mutta kameelin jälkiä en näe ensinkään. Aseilla varustettu joukko on tästä kulkenut. Jäljet ovat verekset, vihollinen ei ole kaukana. Näetkö nyt kuinka intohimo syöksee meitä turmioon. Sinä, päällikkömme, et ole nähnyt mitään; sinä juuri viet meitä kuolemaan.
Molemmat beduiinit katselivat ympärilleen niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkemättä mitään muuta kuin erämaan. Seutu jonka kautta kuljettiin oli autio. Tie koukerteli mahdottoman suurten, punaisten kraniitti-möhkäleiden välitse, jotka olivat hiedikolla hujanhajan kuin kukistuneet rauniot. Maassa ammotti isoja halkeamia: kuivaneita joen-uria, syviä kuoppia, kaikkityyni avonaisia hautoja matkustajalle. Ei yhtään lintua näkynyt ilmassa, ei yhtään gasellia etäällä, ei edes mustaa pilkkua taivaanrannalla; teräksinen taivas, kuoleman hiljaisuus; täällä hätyytetyllä oli miekka ja Jumala ainoat joihin hänen kävi toivominen.
Vanhus riensi karavaanin etupäähän. Itsekukin astui paikalleen, hiljaa kuin yöllä kuljettaissa; ei muuta kuulunut kuin hiedan ruske kameelien jalkain alla. Tunnin ajan marssittua, tunnin joka monesti karavaanissa tuntui kovin pitkältä, tultiin kunnaan luoksi joka oli kierrettävä. Hafiz karkuutti edelle, lähti kunnaalle ajamaan, nousi ratsailta, tultuaan puoliväliin rinnettä, ja ryömi sitten nelikontassa kukkulalle. Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi, jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan.
— Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista. Heitä on paljo ja he odottavat meitä; meidät on petetty. Mutta vähäpä siitä. Me myömme henkemme kalliimmasta kuin he tahtovatkaan maksaa. Eteenpäin, poikani! Tee velvollisuutesi.
Ja kutsuen luoksensa kuusi urhoollisinta, viritti raajarikko pyssynsä ja lähti jälleen kukkulalle.
Abdallahin juuri tullessa kolonnan etupäähän, nähtiin valkoista savua tupruavan eräästä kalliosta; kuultiin luodin vinkasevan ja yksi kameeli suistui kenttään. Ylen suuri hämmennys nousi heti karavaanissa; kameelit alkoivat tungeksia ja pakkauta toisiaan vasten, ajajat pakenivat jälkijoukkoon, ratsastajat riensivät etupäähän. Olis luullut näkevänsä metsän jota myrsky huiskutti. Kameelien vaikeroiva ääni, hevosten hirnunta sekausi ihmisten kiljunaan; oli ryske ja räiske kuin ukonpilven purkautessa. Tämän ensimmäisen häiriön kestäessä hyökkäsi pivollinen rosvoja, jotka punaisista jakuistaan, valkoisista housuistaan ja leveistä vöistään tunnettiin arnauteiksi, palankiinia kohti ja sitten ajoi sitä edellään suurella voittohuudolla. Turhaa oli Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui yleensä hänen ympärillään.
Abdallah kuohui vihan vimmaa; hänen vierellään ja yhtä innoistuneena kuin hänkään ratsasti Omar, joka vimmoissaan raasti vaatteitaan, — Omar jonka intohimo oli saattanut unhottamaan tavallisen varovaisuutensa ja joka nyt vaan ajatteli ryövättyä kultaansa.
— Eteenpäin, veljeni, eteenpäin! huusi hän.
Kumpikin kokosi ratsastajansa tehdäkseen viimeisen yrityksen, kun kuultiin vilkas ampuminen kunnaalta päin. Arnautit olivat pitäneet tuumansa tietämättä mitään vanhasta Hafizista, joka nyt karkasi heitä kohti ja armahtamatta ampui heitä kuoliaaksi.
Sittenkun tie näin oli raivattu, riensivät molemmat veljekset sitä myöten, raajarikko etunenässä.
— Hiljaa, poikani, huusi hän Abdallahille, säästä hevostasi, meillä on hyvää aikaa.
— Missä Leila on, eno! He veivät hänet, hän on hukassa.
— Vanha narri, sanoi Omar, luuletko tuon rosvojoukon meitä odottavan?
Kaksikymmentä duroa sille joka ampuu dromedaarin!
Yksi beduiineista kohautti kiväärin silmänsä viereen, tähtäsi ja laukasi, niin mahdollista kuin olikin että tappaisi nuot naiset. Kameeli tupertui, lapaan ammuttuna, kenttään, kaataen samalla kalliin kuormansa.
— Oikein, nuori mies, sanoi raajarikko, pilkallisesti katsellen beduiinia. Arnautit kiittävät sinua vielä kerta. Sinä päästät heidät siitä ainoasta mikä esti heidän kulkemaan. Nyt vasta on sulttaanitar hukassa.
Hafiz oli oikeassa. Rosvot keräysivät palankiinin ympärille, siitä vedettiin ulos mustaan kaapuun puettu nainen. Abdallah tunsi sen Leilaksi. Erään loistavasti puetun upseerin käskystä, muuan ratsastaja otti naisen satulaansa ja ratsasti hänen kanssaan täyttä laukkaa tiehensä.
Tämän nähtyänsä karkasi Jussufin poika kuin pilveä halkova kotka vihollistaan kohti.
— Koira, koiran poika, huusi hän upseerille, jos olet mies, niin näytä meille kasvosi. Sitäkö varten sinulla on hevonen että pääsisit noin hopusti pakenemaan?
Ja hän lähetti pistoolin laukauksen hänen jälkeensä.
— Odotapa, juutalaisen poika, sanoi arnauti-kapteini, pyöräyttäen hevosensa päin, miekkani janoo verta.
— Eteenpäin, eteenpäin, ruutin pojat! huusi vanha Hafiz. Eteenpäin lapseni! Ennen kuolema kuin häpeä! Eteenpäin! Ei luodit tapa. Mitä Jumala tahtoo se tapahtuu, ja mitä hän ei tahdo se ei tapahdu.
Abdallah ja arnauti hyökkäsivät toisiaan vastaan kaikella hevostensa nopeudella. Kapteini lensi kohti, sapeli toisessa ja pistooli toisessa kädessä. Abdallahilla oli vaan tikari kädessä; hän oli eteenpäin kallellaan ja melkein kokonansa hevosensa kaulan kätkössä. Vihollinen ampui, mutta ei osannut. Hevoset töytäsivät toisiaan vasten, jalustimet kävivät ristitysten, molemmat ratsastajat tarrasivat toisiaan vyötäisiin. Mutta Abdallahilla oli hurjistuneen ja leijonan voima; hän tarttui vihollistansa vyöhön, rutisti häntä kädellä hirmuisella ja syöksi tikarin aina varteen asti hänen kurkkuunsa. Veri pursusi kuin viini aukivihlaistusta säkistä; arnauti vavahteli muutamia kertoja ja niin kaatui seljälleen satulaan. Abdallah veti hänet luoksensa ja paiskasi hänet maahan, ikäänkuin kerrassa lyödäkseen hänet mäsäksi.
— Se ainakaan ei juo enää, sanoi Hafiz, hypäten ratsailta paljastamaan kuollutta.
Johtajan kuolema, beduiinien sapelit, jotka iskivät arnauteihin niinkuin mehiläiset joiden pesä on ryöstetty, kameelin-ajajain kiljuna, jotka nyt kivääri kädessä juoksivat tappotanterelle, ratkaisivat voiton; arnauti-lauma katosi savun ja pölyn taaksi; ainoastaan urhoollisimmat jäivät vielä vähäksi aikaa paikoilleen, muutamilla laukauksilla suojellakseen peräytymistä, jota ei tohdittu häiritä. Voitto oli kalliisti ostettu. Haavoitettuja oli useampia.
— Kuinka, veljeni! sanoi Omar, tulta säihkyvin silmin, mekö jäämme tänne siksi aikaa kun tuo rosvojoukko vie hempukkamme?
— Eteenpäin, ystäväni, huusi Abdallah, vielä yksi ponnistus, meidän täytyy pelastaa sulttaanitar.
— Hän on täällä, huusi äänet useammat. Abdallah käännähti tuota pikaa päin ja näki edessään Leilan, jota parastaikaa vedettiin tuosta kumoon vierähtäneestä palankiinista ulos, verisenä ja likaisena, kasvot kalpeina, hiukset hajallaan, ja tässä tilassa ihanampana kuin koskaan ennen.
— Pelasta minut, huusi hän, ojentaen kätensä häntä kohti, pelasta minut! Sinä olet ainoa toivoni.
— Kuka siis oli se jonka nuot hurtat veivät muassaan? kysyi Hafiz.
— Se oli Kafur, sanoi Leila; se mieletön oli ottanut minun manttelini ja käärinyt minut hänen kaapuunsa.
— Olipa komea kepponen! sanoi nauraen eräs beduiini; nuot koirat ovat luulleet apinaa naiseksi.
— Heti matkaan, ystäväni, sanoi Mansurin poika, katsellen Leilaa hehkuvin silmin. Lähtekäämme heti liikkeelle, voitto on meidän. Sitten kääntyen Leilan puoleen, sanoi hän:
— Älä itke tuota orjatyttöä; me kohta hankimme sinulle toisen sijaan. Kahdellasadalla durolla minä saan Djeddahissa juuri samanlaisen, ja jos hänet voin sinulle lahjoittaa, olen erinomaisen onnellinen.
— Lähtekäämme matkaan, kivoittivat kameelin-ajajatkin. Arnauteja on paljo ja he saattavat yöllä tulla meitä uudestaan hätyyttämään.
Hafiz katsahti Abdallahiin.
— Kuinka, sanoi säälivä nuori päällikkö, jätämmekö neekerityttö-paran noiden katalain käsiin?
— Mitä kirjoitettu on se on kirjoitettu, vastasi Omar, joka oli kyllästynyt tappelemaan. Olisiko viisaasti tehty, veljeni, että panisimme sinun ja näiden urhoollisten moslemien hengen alttiiksi, rientääksemme pakanaa pelastamaan, jonka sijaan ennen kahden päivän kuluttua saatamme saada toisen? Meidän täytyy välttämättömästi lähteä matkaan. Meitä odotetaan Taifissa. Aiotko luopua meistä juuri silloin kun paraiten sinua tarvitsemme?
— Abdallah, sanoi nuori nainen, luoden häneen kauniit silmänsä, älä luovu minusta!
Jussufin poika laski kätensä sydäntään vasten, jonka hän tunsi heltymistään heltyvän.
— Ei, ei, huudahti hän vihdoin, ei tulla sitä sanomaan, että beduiini on rikkonut sanansa. Jos minulle olis uskottu vaikka vaan kahvipakka, en olis minä jättänyt sitä noiden varkaiden käsiin; ja minäkö jättäisin heille Jumalan luoman olennon! Löytyykö täällä miehiä. Kuka tulee kanssani?
Kaikki olivat ääneti. Vihdoin viimein astui yksi beni-ameureista esille.
— Meissä on kuusi haavoitettua, ja sulttaanitar on pelastettu. Me olemme täyttäneet sitoumuksemme.
— Kuulethan, poikani, sanoi raajarikko ivallisella äänellä; me kaksi olemme täällä ainoat joilla on hulluin veri suonissamme. Lähtekäämme. Jumalan avulla saamme lapsen pelastetuksi.
— Hyvästi, veljeni, sanoi Abdallah, ojentaen kätensä Omarille; pidä muukalaista tarkoin silmällä; jos et kahden päivän perästä näe minua palanneena, niin sano sheriffille että tein velvollisuuteni. Sano myöskin äitilleni ettei hänen tule murehtia minua.
Ja katsomatta kertaakaan taaksensa lähti Jussufin poika erämaahan painumaan, Hafizin kanssa, joka päästi hänen kauhtanansa hakasista ja sen sijaan heitti kameelin-ajajan karkean kaapun hänen hartiolleen.
— Ei leijonan, vaan ketun nahkaa me nyt tarvitsemme, sanoi hän nauraen.
Omar seurasi heitä silmillään, ja nähdessään heidän katoavan etäälle ajatteli hän: Olisipa hyvä asia, jos eivät tulisikaan takaisin. Sheriffi antaa minulle paremman hinnan kuin tämän nuoren hullupään. Ei ole helppo soaista silmiä hulluilta, jotka eivät ota tuumitellakseen. Ei, toista ovat semmoiset jotka aprikoivat ja harkitsevat; heitä käy milloin tahansa ostaminen; heidän viisautensa antaa heidät meille aina puolesta hinnasta.
Ratsastaessaan enon kanssa kuuli Abdallah takanansa kameelin-ajajain kiljumisen ja liikkeelle lähtevän karavaanin jytäkän. Kaikesta mitä hän rakasti hän nyt luopui tuon tuntemattoman lapsen tähden. Useammin kuin kerran tahtoi hän silmätä taaksensa, mutta ei rohjennut kestää enon katsantoa, joka, pitäen häntä alinomaa silmällä, näytti näkevän hänen sielunsa pohjaan asti. Viimeisen rymyn kadottua tuolla etäällä, Abdallah vasten tahtoansa seisahtui. Harama kääntyi taapäin turpa koholla, ikäänkuin rientääkseen takaisin ystäväinsä luoksi. Hafiz laski kätensä nuorukaisen olalle ja sanoi: "Poikani, tiesi on edessäsi."