SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Sulttaanitar.
Tunnin ajan ratsastettua saatiin arnautien teltit näkyviin, joita tähän asti maan epätasaisuus oli estänyt näkemästä. Leirin ympärillä oli pensaikko, jossa hevoset kävivät irtaimina laitumella.
— Jääkäämme tähän, sanoi Hafiz, ratsastaen erään kallion juurelle, jonka huippua ilta-auringon viimeiset säteet vielä kultasivat; meillä on vielä kuusi tuntia aikaa.
Hevoset lieattua, raajarikko rupesi kuivia oksia keräämään ja teki niistä vähäisiä halkokimppuja, joihin pisti ruutipatrooneja ja pumpulitukkuja. Työnsä lopetettuaan otti hän satulapussista kappaleen kuivattua lihaa ja kourallisen daadeleita, söi näitä keveäksi atriakseen, sytytti sitten piippunsa ja istui huoleti tupakoitsemaan.
— Nyt, poikani, aion levähtää muutamia tuntia. Semmoista rakastuneet ihmiset tietysti eivät tarvitse, mutta eivätpä vanhukset olekaan rakastuneiden kaltaisia. Herätä minua, kun otava näkyy tuolla taivaanrannalla.
Vähän ajan perästä oli hän jo nukkunut, jota vastoin Abdallah, kädet kasvoin edessä, ajatteli naista, jonka hän oli pelastanut, mutta jota hän ei ollut enää näkevä.
Vanhus heräsi itsestään vähäistä ennen määrättyä aikaa. Katsellen nuorta matkakumppaniaan armahin silmin, sanoi hän:
— Sinä halusit vaaroja, poikani, saadaksesi houruisuutesi hälvennetyksi; no niin, Jumala on nyt kuullut rukouksesi. Rohkeutta! Kaksi ystävää, jotka yhtä pitävät, menevät tulen lävitse.
Tultuansa leiriä likelle, beduiinit hiipivät pensaiden ja kalliomöhkäleiden välitse yhä likemmä. Hevosten mahain alatse nelinkontan ryömimällä heidän kävi mahdolliseksi saada visseys siitä ettei leirissä luultu tarvitsevansa mitään peljätä. Ainoastaan eräälle etäiselle paikalle oli vahtia asetettu; kaikki olivat uneen vaipuneet ja tulet olivat sammutetut; yhdessä teltissä vaan paloi kynttilä. Molemmat ystävät lähenivät sitä hiljaa ja paneusivat vatsalleen hiedikolle. Koska olivat pilkkopimeässä, he taisivat nähdä kenenkään heitä näkemättä.
— Kuunnellaanpa! sanoi nilkku; ehkäpä saamme tietää missä lapsi on.
Kolme miestä, arnauti-upseerien laatuun puettua, istui matoilla pöydän[31] ympärillä, jolle kahvia oli asetettuna, pitkillä piipuilla tupakoiden. Keskellä asetinta seisova lamppu levitti himeätä valoa heidän kasvoilleen. Kaikki kolme puhuivat hyvin vilkkaasti.
— Lemmon pahasti kävi! huudahti yksi upseereista; mitä olis kapteini sanonut jos joku olis hänelle ennustanut että hän oli antava kameelin-ajajan surmata hänet?
— Hassan veikkoseni, vastasi nuorin seurassa, yhden surma toisen leipä. Kun ei nyt kapteinia enää olekaan, päällikkyys tulee meille.
— Aivan oikein, Mohamed, vastasi Hassan, mutta kuka meistä saapi sen?
— Minä myön oikeuteni, sanoi nyt se joka ei vielä ollut puhunut ja kääntyi selin Abdallahiin. Sanotaan että nainen jonka kaappasimme on Egyptin pashan sukulainen. Antakaa minulle sulttaanitar niin menen kotiini Epiroon ja rupean rauhaan vanhoilla päivilläni. Harmaaparta, minun kaltaiseni, ei juuri paljon huoli naisista, mutta sheriffi taitaa ajatella aivan toisin. Hänen mielestään vanki on vähintäänkin viidensadan duron arvoinen.
— Hyväksytään, sanoi Hassan. Kara-Chitan,[32] minä luovutan sinulle osani.
— Sitäpä taas minä en tee, jatkoi Mohamed; minä olen viidenkolmatta vanha enkä myö naisia. Naiminen sulttaanittaren kanssa on minusta mieleen. Minulla ei olis ensinkään mitään sitä vastaan että tulisin pashan orpanaksi. Niin siis, minun osani päällikkyydessä siitä että saan prinsessan! Minulla on vielä hyvää aikaa tulla kapteiniksi.
— Asia sujua siis kaikkein eduksi, puuttui harmaaparta puheesen; yksi saa sapelin, toinen naisen, kolmas rahat.
— Menköön, sanoi Hassan. Minä tarjoan kaksituhatta duroa.
— Ja kuinka paljon Mohamed antaa minulle.
— Mohamed, sanoi nuori mies nauraen, lupaa kaikki mitä tahdot. Kun kukkarossa ei ole mitään muuta kuin toivo, hinnasta ei niin suurta lukua pidetä.
— Sinulla on musta tamma; minä otan sen.
— Vanha juutalainen! karjasi Mohamed; varo koskemasta minun hevoseeni, muuten lyön kallosi palasiksi.
— Siispä et saa sulttaanitartakaan, jatkoi harmaaparta.
— Ja kukapa minut voisi estää?
— Ompahan yksi joka ei ensinkään pelkää sinua, sanoi Kara-Chitan.
Näin sanottuaan meni teltin perälle, osotti vaatetta, joka jakoi sen kahteen osaan ja sanoi:
— Nainen on tuolla; tule ja ota se.
Mohamed paljasti tikarinsa; Hassan hyppäsi kilpailijain väliin, jotka purkivat uhkauksia ja herjauksia toisilleen, saamatta heitä asettumaan.
— He ovat meidän, kuiski nilkku Abdallahin korvaan. Minä menen houkuttelemaan heitä pois teltistä: ota sinä sillä aikaa lapsi, lähde menemään hänen ja hevosten kanssa ja odota minua päivään asti Punaisten kallioiden luona.
Hafiz konttasi vähän matkaa pitkin maata, kunnes tuli edimmäisten telttien luoksi, jolloin hän otti risukimppunsa esille ja varuisasti pisti ne sinne tänne telttivaatteen alle, jonka tehtyään hän sytytti tulikivi-langan, joka oli joka tukkuun kimitettynä.
Hassan oli viimein hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut nuot molemmat kumppanit leppymään; Kara-Chitan pisti tyytyväisen näköisenä vyöhönsä komean sapelin, jota Mohamed katseli halukkailla silmillä.
— Koska nyt olen maksanut sulttaanittaren, niin anna hänet minulle, sanoi nuori upseeri.
— Se on oikein, sanoi harmaaparta. Hän huusi vankia sisään. Poimutelma nostettiin ylös, ja hunnussa oleva, egyptiläiseen kaapuun puettu nainen astui sisään. Nuori arnauti läheni häntä ja sanoi äänellä, jota koetti tehdä niin suloiseksi kuin mahdollista:
— Ihana muukalainen, sodalla on oikeutensa; sinä et olekaan enää sheriffin, vaan minun. Minä olen maksanut sinut kullallani; minä olisin, jos olis tarvittu, maksanut sinut verelläni.
— Se on liika hinta, sanoi ilkamoinen ääni, joka pani Abdallahin ailahtamaan.
— Kauneudella ei olekaan hintaa, lisäsi Mohamed. Mitkäpä tavarat vastaisivat sinun hempeäsi?
— Kahdessa kukkarossa olis kyllin, vastasi hunnussa oleva.
— Ihana tuntematon, vastasi Mohamed, niinpä ei sheriffi ajattele. Tiedän vissiin että oikeauskoisten ruhtinas antaisi puolet rikkauksistaan ollakseen minun sijassani ja ihanaa Egyptin naista näin lähellä.
— Jos karavaani viipymättä jatkaa kulkuaan, vastasi tuntematon, ihana
Egyptin nainen huomenna on Taifissa.
— Kuka siis olet? kysyi Mohamed.
Vastauksen sijasta antoi tuntematon hunnun pudota ja näytti Kafurin mustat kasvot ja kiiltävät valkeat hampaat. Neekeri-tyttö oli niin kummallisen ja naurattavan näköinen, että harmaaparta arnauti ei jaksanut olla suureen nauruun purskahtamatta, josta hänen nuori asekumppaninsa vielä enemmin kiukustui.
— Voi sitä joka on ottanut luvakseen tehdä minusta pilkkaa! karjasi Mohamed, iskien hirvittävän silmäyksen Kara-Chitaniin; ennen tahi myöhemmin on hän sen maksava minulle; mutta sinä, pakana-koira, saat hetikohta palkkasi. Ja kokonansa vihan vimmoissa viritti hän pistoolin ja laukasi lasta kohti.
Neekerityttö horjahti ja kiljasi kivusta ja peljästyksestä. Samassa paukahti laukaus. Mohamed hoippui ja kaatui. Abdallah oli teltissä pistooli kädessä.
— Aseisin! kiljuivat upseerit ja kävivät vöihinsä käsin.
Samassa potkasi Kafur pöydän ja lampun kumoon. Abdallah tunsi vähäisen käden tarttuvan hänen käteensä ja vetävän häntä muassaan teltin perälle. Rientää naisten huoneesen, nostaa siekale teltin vaatetta ylös oli helppo asia Kafurille, joka näytti näkevän pimeässäkin. Ulos päästyään otti Abdallah lapsen syliinsä ja riensi kiireimmän kautta pois erämaalle.
Upseerien huuto oli saattanut koko rosvojoukon liikkeelle; mutta telttiin hyömättyään he eivät nähneet siellä ketään.
— Ratsaille! komensi Hassan; ei kuolleena eikä elävänä se hurtta ole meistä pääsevä.
Yhtäkkiä putosi palava risukimppu pensaikkoon. Peljästyneet hevoset karkasivat lakeudelle; samassa kuului huuto: Valkea on irti! Leiri oli neljästä kohti ilmitulessa, jolla aikaa etäältä vartijoita ammuttiin.
— Eteenpäin, pojat! huusi kapteini, tämä on oikein järjestetty ryntäys; vihollinen on tuolla, eteenpäin!
Raajarikko makasi korva maata vasten; kuultuansa tultavan sinnepäin missä hän oli, mumisi hän: "Jumala on suuri, Abdallah on pelastunut," jonka perästä hän heittäysi tiheään pensaikkoon. Täällä oli hän piilossa kunnes arnautit olivat menneet hänen sivuitsensa, hyppäsi sitten erään eksyneen hevosen selkään ja painui erämaalle huolimatta luodeista joita hänen jälkeensä lähetettiin.