YHDESTOISTA LUKU.
Iremin puutarhat.
Puutarhoja puuhevasti vihannoitsevia, raikkailla lähteillä kostutettuja, hedelmiä käsiin notkuvia, palmu- ja kranaatti-puita, iäistä siimestä, semmoinen on se paratiisi jonka totuuden kirja lupaa oikeauskoiselle. Tästä paratiisista oli Abdallah jo täällä maan päällä saanut esimaun. Muutamain vuosien kuluttua ei ollut mitään kauniimpaa kuin hänen istutusmaansa, puutarha raikkautta ja rauhaa täynnänsä, hekuma silmille ja sydämelle. Valkeakukkaisia köynnöskasvia suikerteli akaasia- ja öljypuiden ympäri, myrttihäkit alati viheriöine lehtineen ympäröitsivät nelikulmia joissa durrah ja melooni kasvoivat; iloisesti loriseva oja, joka haarautui useammiksi pienemmiksi puroiksi, kostutteli nuorten pomeranssi-puiden juuria; keväiseen aikaan siellä oli rusinoita, banaaneja, aprikooseja, kranaatteja, ja kukkia kaiken vuotta. Tässä onnellisessa turvapaikassa, jota suru ei lähestynyt, näytti ruusu, jasmiini, menthani, narsissi harmaine silmineen, sininen maruna hymyilevän, ja niiden suloinen lemu hajahteli vielä hyvältä kun jo silmä oli kyllästynyt niitä ihastelemaan. Mikä rehevä lehto välttyy linnun terävältä silmältä? Kaikilta ilman kulmilta oli näitä kukkasten ja hedelmäin ystäviä saapunut. Olis tehnyt mieli sanoa, että he tunsivat käden joka heille ruokaa antoi. Aamusilla, kun Abdallah meni teltistään levittämään rukous-vaippaa heleistä kasteenpisaroista kimeltelevälle nurmelle, tervehtivät häntä varpuset iloisella sirkutuksellaan; hänet nähtyään kuherteli viikunapuun suurten lehtien seassa piileskelevä kauluskyyhky hellemmästi, mehiläiset tulivat hänen päänsä päälle istumaan, perhoset liipoittelivat hänen ympärillään, kukat, linnut, surisevat hyönteiset, lorisevat lähteet, kaikki joissa henki oli näyttivät häntä kiittelevän; kaikki ylensi Abdallahin sielua hänen tykönsä joka oli lahjoittanut tätä runsautta ja rauhaa.
Ei vaan itseään varten ollut Haliman poika rikkautta halunnut, hän oli jakanut sitä väellensäkin. Puutarhan toiseen päähän oli hän kaivanut syvän vesisäiliön, jossa juokseva vesi kesän kauniimpana aikana pysyi raittiina. Linnut, jotka suurissa parveissa lentelivät sen ympärillä, houkuttelivat karavaaneja tänne poikkeamaan. "Mikä vesi tämä on?" sanoivat kameelin-ajajat. "Niinä monina vuosina kuin olemme aavikon kautta matkustaneet emme ole koskaan nähneet tätä säiliötä. Olisimmeko eksyneet oikealta suunnalta? Me täytimme vesisäkkimme seitsemän päivän varalle, ja nyt tapaamme jo kolmantena päivänä vettä. Ireminkö puutarhat[25] meidän on suotu tässä nähdä? Onko Jumala antanut anteeksi tuolle röyhkeälle joka tahtoi loihtia paratiisin keskelle erämaata?"
Mutta Halima vastasi kameelin-ajajille: "Ei, ei nämät ole Iremin puutarhat. Mitä tässä näette on työn ja rukouksen tekoa. Jumala on siunannut poikani Abdallahin."
Ja kaivoa ruvettiin kutsumaan Siunauksen kaivoksi.