ULOSOTTO.
I.
"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin tarpeisiin käyttää."
Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille istuttuaan.
Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.
"Eikö sinulle tullut kylmä?" kyseli Eeva. "Kätesihän ovat kontassa."
"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen, "vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin eipä niistä kannattaisi puhuakaan."
"No, mitä kaikkea olet nyt toimittanut kylällä?"
"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan, uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet kunnanverot minun kohaltani umpeen."
"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."
"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."
"Etkö käynytkään kirkkoherran puheilla?"
"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että rahat kaikki veroihin hupenivat."
"Mitä sanoi kirkkoherra?"
"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"
"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä parempia aikoja olevan tulossa?"
"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin, joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."
"Eikö tukkitöitäkään enää kuulu?"
"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina saisi rahaa jonkun vähän."
Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin; vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.
"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"
Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.
"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska sieltä kirjan toit."
"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät kunnan miehet saaneet nähdäkään."
"Mutta kuuleppa! Mitenkä kävi sinulle Kylmälässä?"
"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle. Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän pannut saatavansa hakemukseen."
"Hakemukseen! Kylläpä oli kovana."
"Niin, hän työnsi jo minulle kuvernöörin välipäätöksen."
"No, jopa nyt — — Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt odottamaan kesään asti?"
"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi, ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."
"Kylläpä tuli nyt temppu eteen. Kuinka iso se onkaan nyt se velka?"
"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa, sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa maksetuksi."
"Mistä nyt siihenkin aiot rahoja saada?"
"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."
"Huonosti ovat asiat. Milloinhan mahtaneekin aika parata?"
"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin, vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan. — Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan, jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun ruukillani monta tynnyriä kartu."
"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu on niin huonossa hinnassa?"
"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa, jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy lienee kuitenkin rahan vähyys."
"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin palautuvan."
"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."
"Mutta ei suinkaan heidän palkkarahansa kuitenkaan kaikki ulkomaille hupene?"
"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet, sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. — Kun vaan kohoaisi tervan hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa tulemaan, vaan ei ennen."
Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa, elleivät rupea odottamaan kesään asti."
"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."
"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"
"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa, tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."
"Olipa hävytön kovin."
"Ei kyllä siihen hintaan lehmiämme anneta, tuli mikä tuli."
"Etkö tarjotellut verkkoja, astioita, kalaa, lintua tai muuta semmoista?"
"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."
"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. —
Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"
"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja, niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin näkisi rahassa rästit maksettavan."
"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"
"Sehän tässä tehtäväksi tulee. — Mutta minua kovin huolettaa velka Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä lehmiä — — —"
"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua ennen kesää."
"Voi toki! Hän kyllä siitä huolen pitää, että ennättää."
"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia aikojakin tulee."
Sen sanottuaan poistui emäntä, meni navettaan lehmiä lypsämään.
Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja, jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen, siten ikävöiden hoitajaansa.
Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan, varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät lypsäjää.
"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin tyyntyvän.
"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa, jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte, muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."
Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui. Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä monet monituiset kerrat!
Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä, vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.
Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen sekä palasi sitten pirttiin.
Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja juottanut sekä sitten talliin vienyt.
Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää, suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute ruuan suhteen tuleva.
Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.
Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa, jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.
II.
Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.
Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin, mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties, saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa kesään asti.
Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä, otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.
Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten, mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.
"Mahtaisikkohan tuo tarvita astioita?" kysyi hän sitten.
"Mitä astioita teillä on?" kysyi vuorostaan muuan pappilan renki.
"Onpahan saavia, salkkaria, ämpäriä…"
"Ehkäpä tuo moniaan niistä ottaisi."
"Sitten on minulla kalaa, mätiä, lintua…"
"Niitä kyllä otetaan. Tarjotkaahan kirkkoherralle, niin kyllä ottaa, sillä kuuluupa hän vähin semmoista kyselleen."
"Mistä saitte ketun?" kysyi muuan renki, joka ulkoa tullessaan oli nähnyt Murhelaisen ketunnahkan.
"Sainpahan käpylauvasta", vastasi Jaakko.
"Hyvänlainen nahka näytti olevan. Kenelle aiotte kaupitella sitä?"
"Tuonne ajattelin Kylmäläiselle."
Vähän aikaa vielä istuttuaan ja puheltuaan lähti Jaakko verkkaisesti kartanon poikki astumaan päärakennusta kohti, meni keskikuistista sisälle porstuaan ja siellä väänteli tovin aikaa avainta, ennenkuin pääsi sisään kirkkoherran huoneeseen.
"Hyvää päivää!" sanoi hän ja meni kirkkoherralle kättä antamaan.
"Jumal' antakoon!" vastasi kirkkoherra kätellessään. "Mitä kuuluu?"
"Eipä sanottavia. Mitä Teille kuulunee."
"Eipä erityistä. — Käykää istumaan!"
Jaakko istahti. "Hyvänlainen on ilma nyt."
"Niinpä taitaa olla. On vähän lauhempi kuin on ollut talven kuluessa."
"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena ollut."
"Pakkaistalvihan se on ollut."
"Jopa niin. — Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka viimmein minun kohaltani auki jäivät."
"Vai niin. Mistä Te olettekaan?"
"Tuoltahan minä olen Murhelasta. Onhan se kirkkoherra minun ennenkin nähnyt."
"Se on kyllä mahdollista, vaan enhän minä toki voi kaikkia muistaa. — Katsotaanpa niitä västejä!" Kirkkoherra silmäili rästilistaansa ja sanoi sitten:
"Murhelasta näkyy olevan vielä yhdeksäntoista markkaa kahdeksankymmentä penniä maksamatta. Aiotteko maksaa ne nyt?"
"Ka, sitä vartenhan minä tänne tulin."
"Hyvä!"
"Tuota, ei minulla nyt rahaa ole…"
"Mitä te sitten maksusta puhutte!"
"Minä tässä yritin sanomaan, ettei minulla nyt ole rahaa enempää kuin neljä markkaa."
"Sillä ei kau'as tulla."
"Ei kyllä, vaan minulla olisi muuta kalua vähän, jos Teillä niinkuin passaisi…"
"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa, maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."
"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."
"Olenko luvannut?"
"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä…"
"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan, koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"
"Olisihan niitä lintuja vähäsen ja monioita astioita."
"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"
Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin niitten arvon olevan neljätoista markkaa.
Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille kaksikymmentä markkaa?"
"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"
"Ka, ei ole enää penniäkään. Ettekö rupeaisi vielä ottamaan moniaan astian?"
"Eipä minulla käy laatuun, kun niitä ei enää tarvita; tulihan tuota jo äsken otetuksi enemmän kuin olisi tarvittukaan."
"Kun ei passanne, niin tottapahan jääpi vielä auki minun kohaltani se markka kahdeksankymmentä penniä. Ettekö rupeaisi odottamaan kesään asti, niin minä koettaisin siihen asti saada jäännöksen maksetuksi?"
"Eipä se käy laatuun odottaminen, kun kerran rästilista on valmis. Jonkun viikon päästä lähetän sen kuvernööriin, josta se sitten menee vallesmannille. Koettakaa sitä ennen maksaa! Eihän tuo niin iso summa ole."
"Älkää Jumalan nimeen panko hakemukseen sitä minun kohtaani, muuten minulle häviö tulee!"
"Voinettehan toki senvertaisen summan maksaa?"
"En minä voi. Semmoinen köyhyys on nyt meillä, ettei ole rahaa ollenkaan, eikä ole tulossakaan, ainakaan talven ajalla."
"Köyhyyttähän nykyään kaikki valittavat, ja jos minä rupean kaikkia valituksia korviini ottamaan, niin aivanhan minä jään palkattomaksi."
"Kyllä sitä nykyään on paljon köyhyyttä, ja taitavat jotkut syyttä suotta valittaa. Mutta kyllä minun varattomuuteni on ihan tosi asia, ja kohta tulee pahakin peli eteen, kun Kylmäläinen on ruvennut minua hätyyttämään. — Etteköhän rupea odottamaan kesään asti, jos Teillä ei sovi kokonaan helpottaa loppusummaa?"
"En minä voi odottaa, eikä oikein käy laatuun helpottaakaan, sitä kun kaikki nykyään pyytävät. Mutta saapihan sitä toki aina jonkun verran rahaa kokoon, kun vaan lienee tointa ollenkaan."
"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. — Minä pyydän vieläkin, älkää panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"
Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte minulle loppurästinne maksaa!"
Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa, ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.
Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän hänelle anteeksi loppurästin.
Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"
"Niin teki. Ette tarvitse pelätä hakemusta."
Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä, hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän avustitte siinä rästien kohassa!"
Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan
Kylmäläisen puheille.
Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan, eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.
Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen:
"Vai niin. Olenhan jo ennen sanonut, että minä tahdon rahassa saatavani ottaa. Sen ketunnahan voinen kuitenkin ottaa, sen kun kyllä saapi rahaksi vaihtumaan; jos se vaan on jonkunlainen."
"Kyllä se on hyvä nahka."
"Ei sillä kuitenkaan velka paljon lyhene. Sinun olisi pitänyt saada velkasi umpeen. Mutta kun et ole ajoissa maksanut, olen sinulle kuvernööristä hakenut valmiiksi velkatuomion. Tässä saat sen nyt. Syytä itseäsi, että näin on käynyt!"
Jaakko saadessaan Kylmäläiseltä papereita, ei tiennyt mitä sanoa, seisoi vaan hämmästyneenä ja alakuloisena, korvallistaan kynsien.
"Sinun pitää nyt minulle antaa osanantotodistus;" selitti Kylmäläinen.
"Tuota, enhän minä osaa kirjoittaa."
"Niin, se on totta. Tänne on hankittava vieraita miehiä."
Vieraita miehiä tuli; yksi niistä kirjoitti päätökseen, että Jaakko oli saanut siitä osan, ja toiset todistivat.
Kylmäläinen selitti sitten, että Jaakolla oli vielä kuukausi valitusaikaa, mutta sen kuluttua tulee päätös heti toimeenpantavaksi.
"Mitäpähän valittamalla paranee", sanoi Jaakko, "kun kerta asia lienee oikea! Ja jos paranisikin, niin milläpä se köyhä valittaa!"
"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."
"Kyllähän minä ymmärrän. Eikö kuitenkin passaisi vuottaa kesään asti?"
"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."
"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt sitä ei saa mistään."
"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. — Niinkuin sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"
"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö voisi armahtaa kesään asti?"
"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo. — Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi voidaan panna!"
Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan, jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."
Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi, ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan, matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.
III.
Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja sen muassa parempien aikojen.
Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin, ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.
Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.
Tänään oli huutokauppapäivä.
Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä. Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta, seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät. Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.
Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.
"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"
"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.
"Täytyy siis ruveta toimitukseen."
"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi ja vuottaa kesään asti?"
"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"
"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."
"Siihen minä en ole syypää."
"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut! Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole hintaa."
"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."
"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika, jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä sai rahapalkan; vaan nyt…"
"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"
"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan millään. — Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun vuottaa kesään asti?"
"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä, eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut Kylmäläisen kanssa."
"Eipä hän ruvennut vuottamaan."
"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."
"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää kohtaan ja voisitte armahtaa…"
"Kyllä sinun puheesi eivät näy loppuvan, ellemme ala…"
"Eihän täällä ole huutajiakaan."
"Ei ole paljon, vaan ei niitä ole enemmän muulloinkaan."
"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä aivan joudun häviöön!"
"Hanki sitten rahat, niin saat pitää omaisuutesi!"
"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"
"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt…"
"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun maksettavani summa?"
"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä vähän yli yhdeksänkymmenen markan."
"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. — Tuota, mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla mihinkään merkityksi?"
"Mikä ketunnahka?"
"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."
"Ei tässä ole missään kohti mistään ketunnahasta mainittu."
"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."
Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa, johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!
"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin jo sanoin. — Nyt alkaa toimitus."
Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.
Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa justiinsa.
Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät kyenneet mainittavaa ostamaan.
Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten, jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.
Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat. Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä, vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.
Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti näin huonona aikana.
Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi, köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.
Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä, vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!
Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi. Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä, että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.
Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki, Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja lypsäjäänsä.
Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli tuleva.
Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee, mistä nyt joukolle ruoka tulee.