V.
Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta — kylän hautausmaalta, — jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua. Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle. Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti kimaltelevalle järvelle.
Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi, ettekö näe?"
"Voi ihmettä!" sanoo Anni — ja kaikki ovat soutonsa heittäneet — "Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti; ihan lumivalkea se oli!"
"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."
"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En minä näe mitään kummaa."
"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."
"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"
"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta näitteköhän te tarkkaan?"
"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."
"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä veden alla oli jotakin."
"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."
"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan, jotta mikä siellä kummittelee!"
"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."
"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"
"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.
"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.
Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua, jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee, vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla, erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian kadonneen aaveen johdosta.
"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja heittää soutonsa. — Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, — "niin en voi muuta, ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."
"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."
"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"
"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä, mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."
"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee — jos se aave olikaan. — Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus, niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."
"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä kaikkeen."
"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä kurittaa."
Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa, missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla, sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.
Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä. "Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä. "Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."
Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että Peltolaiset usein nuottaa vetävät.
"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä niemen kohdulla."
"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.
"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.
Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan. Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten viereen.
"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina muikkupaljoutta ihmetellen.
"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.
"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä — ja tervehtii Kallekin, ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. — "Mitä on kuulunut."
"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on käynyt. — Mitä teille kuuluu?"
"Eipä erityistä. — Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on kaksi lasta hävittänyt."
"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan ruumiit."
"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."
"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."
"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.
"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.
"Montako apajaa olette vetäneet?"
"Yhden vasta."
"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."
"Ka, niin."
"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.
"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."
"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt.
Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."
"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."
"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista.
Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet.
— No, tervennä teillä kotona ollaan?"
"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."
"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi ennättänyt tauti muihinkin tarttua."
"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina.
"Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."
"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.
"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.
"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."
"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."
"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."
"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin, että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."
"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti, en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt enää koko kummitusta."
"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"
"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanoo
Peltolan isäntä.
"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt mitään."
"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat säikähtyneet nämä vaimoset."
"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt, eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."
"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan isäntä, toisen puheaineen ottaen.
"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää monta päivää."
"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."
"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle osalle matkaansa."
"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"
"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä — —?"
"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä ilmoja olla."
"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.
"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.
"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."
"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso muikkuparvi ihan naatikkaalla."
"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."
"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen kierrokseen.
Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina, sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa kohti.