VI.
Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.
Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot. Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.
Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa. Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä; vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin ei niittämistä kuitenkaan heitetä.
Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää, vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.
"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta hio'essaan.
"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee isäntäkin.
"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.
"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."
"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."
"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.
"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."
"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja siellä tulee."
"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"
Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla. Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.
Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.
"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.
"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"
"Pahoja uutisia. — Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro, jotta se vasta oli."
"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"
"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.
"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.
"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.
"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.
"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.
"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.
"Viimeisen!" kummastuu isäntä.
"Niin. — Se hukkui."
"Hukkui! No nyt vältti!"
"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.
"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.
"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.
"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. — Ja näkyipä tuo vene kohoavankin, vaikka virta vastusteli… Mutta" — lisää hän sitten ja ottaa esille pullon.
"Saanhan tarjota… Tässä… pitäähän sitä Oulun viinaa vähän maistella!"
"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi pikareita."
"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä kuitenkin ensin!"
Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy satavan, jottei ole kiirettä heinälle."
Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.
"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"
"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.
"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"
Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa
Lauri sen Vilpolle.
"Otahan tästä!"
"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"
"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! — Ei sitä meille tuodakaan kuin kerran vuodessa."
Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.
"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta, "annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen, ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."
"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.
"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."
"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."
"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."
"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä.
"Siellä saadaan kahvea."
"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä vuottavat kuitenkin."
"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten pääset kuivana kotia."
Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan tuumaamista.
"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.
"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään, vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan ei kukaan tullut."
"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.
"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun minä en ole mikään uimamies — samoin kuin ei Anttikaan — ja vettä oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut, muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin, että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä vuottelemaan."
"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.
"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin pulasta."
"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"
"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."
"No, löytyikö?"
"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä enää virkoamaan."
"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.
"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan! Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita — kyllä olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät — niin tuumasin talon väen kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."
"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.
"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."
Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.
"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle, Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen, sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.
"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.
"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.
"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati toisessa kädessä. "Vaan tottapa" — ryyppää tyhjäksi vadin — "tottapa se niin oli sallittu." — "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta kiitellen.
"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.
"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.
"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.
"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua soutamaan."
"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.
"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli sallittu se Antin kuolema."
Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:
"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema, vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä ne siellä muut mahtanevat olla?"
"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole ollutkaan."
"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."
"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.
"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten nähneet!"
"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet sen
Antin kuoleman edellä."
"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani, akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."
"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.
"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."
"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.
"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."
Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:
"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"
"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa. "Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä kiireenlainen aika."
"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään kohti kotonsa rantaa.