VII.
Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä. Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat. Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja vilkkaampaa.
Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa parkuvat äideiltään ruokaa.
Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja
Peltolasta Janne isäntä yksinään.
Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.
"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan isäntä.
"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.
"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa puhettaan Koivulainen.
"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."
"Olipa so ikävä asia."
"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että tapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina kuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa."
"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?"
"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se sittenkin kuolema meillä."
"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla vastaanottaa?"
"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin pahaksi sitä kuullessa."
"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle."
"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta lähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan aavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja Tiina sitä ennen näkivät aaveen — —"
"Aaveenko! No, missä?"
"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit vietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin vaatteisiin puetun kummituksen."
"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne."
"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai se olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä rauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta olisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä."
"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran on määrätty tapahtuvaksi. — No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi ottaa?"
"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei olisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut enää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja rauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan sallima."
"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu."
"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä."
"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta, missä ja milloinka hän hautansa löytää."
"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. — Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän kuulutaan kirkonkokous pidettävän."
"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko käydä, kokouksessa?"
"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään.
Vaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi."
"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot."
Sill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat, Peltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään, käyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.
"Kuuleppa Kaisu!" sanoo Elsa. "Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle sanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?"
"No, sehän sanoi", naurahtaa Kaisu. "Se tuota tuli minua halailemaan ja sanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon."
"No, mitä sinä vastasit?"
"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean."
"Entäs sitten?"
"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja sanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa et tarvitse koskaan petäjää syödä!"
"No, mitä sinä siihen?"
"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole se sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute tulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa, elellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu, ei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on semmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä silloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi huolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'."
"No, mitä Heikki?"
"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja tulemaan, — sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se minun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä Kaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa sanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta minä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten minä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää."
"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja väkeä alkaa kirkkoon mennä.
Niin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat itselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä yläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä, kunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät käytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten pärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään niinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi seurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta, jotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut, ja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja Elsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi kuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.
Sakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä kokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää keskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.
"Ei se kannata", arvelee Koivulan isäntä.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi!" lausuu Mäntyvaaran isäntä.
"Olisihan siitä se hyöty", selittää esimies, "että kun sattuisi kirkko palamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa."
"Kuka se ne varat antaisi?" kysyy muuan.
"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä rahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä tapauksessa että kirkko sattuisi palamaan."
"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?" kysyy Koivulainen.
"Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan."
"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta", arvelee Mäntyvaaralainenkin.
"Ei se mikään mahdoton asia ole", sanoo esimies, "että kirkko syttyisi palamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää."
"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa."
"Sattuipahan tuonnottain", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, "että paloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti."
"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa", sanoo
Koivulainen, "jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet."
"Eihän se sanottu ole", väittää Peltolainen, "vaan se voisi kuitenkin tapahtua."
"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu", arvelee Mäntyvaaran isäntä.
"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?"
"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko kirkko palava vai ei!"
"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko."
"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan", sanoo muuan, "ja se kuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat tyhjään."
"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu", puolustaa mielipidettään Peltolainen. "Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se sitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin."
"Mitäpä siihen olisi sanomista!" lausuu Mäntyvaaran isäntä. "Kun lie palaakseen, niin palakoon!"
"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi rasittavalta?"
"No niin — vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu."
"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?" kysyy esimies.
"Eipä", kuuluu muminaa väkijoukossa.
"Kyllä minä hyväksyn esityksen", sanoo Peltolan isäntä.
"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?" kysyy muuan.
"Ei se paljon maksaisi", vastaa ensimies. "Lähes sata markkaa siihen tulisi vuodessa menemään."
"Onpa sitä siinäkin", sanoo Koivulainen. "On se rahaa sekin."
"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin", sanoo Mäntyvaaralainen. "Jo se sekin kunnan menoja lisäisi."
"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta", sanoo muuan.
"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi", sanoo esimies.
"Onpa niitä maksoja muutenkin", sanoo muuan isäntä.
"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään", lausuu Peltolainen. "Vaan eikö sitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan."
"Antaa tulla!"
"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten erilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa."
"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo", sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä vielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa."
"Sitä me emme tiedä", väittää Peltolainen.
"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen asti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan totta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä puolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan."
"Sitä ei vakuuteta", karjasee muuan isäntä vihoissaan, "Sinä sen Peltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia maksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei veron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se veronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin vakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään."
Esimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja käyttämästä.
"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa", vastustaa sama puhuja ja poistuu samalla ulos.
"Onko muita, jotka vastustavat?" kysyy esimies.
"On", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.
"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?"
"Palakoon!"
"Esitystä ei siis hyväksytä?"
"Ei, ei", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois kokouksesta.
"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä", sanoo sitten esimies, "nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava. Se pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta."
"No, se uskonjohtoko se muka estäisi kirkkoa palamasta?" kysyy muuan.
"Niin, se vaikuttaa sen, ett'ei salama saata polttaa kirkkoa", selittää esimies.
"Palaa se kirkko kuitenkin, jos niin on sallittu", väittää
Mäntyvaaralainen, "vaikka siinä olisi minkälaiset varustukset tahansa."
"Eipä palakaan", inttää Peltolainen. "Ei koskaan polta salama semmoista kirkkoa, joka on ukonjohdolla varustettu."
"No, ei ole vissiin salama niihin sattunut koskaan iskemään."
"Onpahan. Se on nähty kyllä, että on niihin salama iskenyt, vaan ukonjohto on niin varjellut niitä, etteivät ne ole syttyneet."
"Miten lienee! Vaan tapahtuuhan kuitenkin kaikki mikä on sallittu tapahtua. Eihän ihminen voi estää mitään tapahtumasta, mikä on määrätty tapahtuvaksi."
"Mäntyvaara siis arvelee", selittää Peltolainen, "että jos mitä maailmassa tapahtuu, se on kaikki sallittu."
"Aivan niin."
"No, jos sinä siis heittäydyt syömättömäksi, niin seuraushan on kuolema. Se olisi tietysti sallittu, vai kuinka?"
"Mikäpä sitä syömättä rupeaa olemaan niinkauan kuin vaan ruokaa piisaa!"
"Hyväksytäänkö esitys, että kirkko ukonjohdolla varustetaan?" kysyy esimies.
"Minä puolestani kyllä hyväksyn", sanoo Peltolan isäntä. "Eihän kuitenkaan tiedetä, millä hetkellä salama kirkkoon iskee."
"Eipä saattaisi pahitteeksi olla semmoinen ukonjohto, vai miksi sitä kutsuttanee", puuttuu keskusteluun, Koivulainen. "Oulunkin kirkon katollehan on semmoinen pantu ja se kuuluu varjelevan kirkkoa palamasta. Monesti kuuluu salama iskeneen kirkkoon, vaan sen on täytynyt johtoa myöten mennä ja sitten se on painunut muutaman torven kautta maan sisään."
"Niin, onhan se siellä torvi kirkon seinän vieressä", selittää muuan.
"Sinne mahtanee salama usein tupsahtaa kovalla ukkosen ilmalla."
Kun keskustelua vielä vähän aikaa jatketaan, niin vihdoin, nyt kun pahimmat huutajat ovat poissa, suostutaan siihen, että kirkkoa varten on hankittava ukonjohto.
Jo ovat useimmat kirkkomiehet hajauneet kirkolta ja lähteneet kotimatkoilleen, ja nyt kiirehtivät kokouksesta tuliat edellisten jälkeen, ja pian kirkkoniemi tyhjenee ihmisistä ja veneistä.