VIII.
Heinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä minkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina ole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä äkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma koko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu. Kun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa heinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun niityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta. Välistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten vuoksi jäävät jotkut taloon.
Kiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään, vaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina, kun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman apajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi keitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin, jotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä paljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin aina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.
Mutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista ei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan, eikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin mainitaan joskus, että "metsä" on ollut liikkeellä syrjäkylissä. Sanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut räike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut maasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta talosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta ne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan melkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan seuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä siis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.
Rauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa onnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun karja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena laitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen suojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.
Kun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla peloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää vilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan antaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa, keväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin turmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi Mäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: "ei ole moittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on sallinut."
Mutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut yhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta, talosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt ja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.
Eräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy pirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.
"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän", tietää Lauri.
"Niin kuuluu tekevän", sanoo isäntä. "Jo se on monet lehmät kaatanut ja lampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään."
"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta ennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt."
"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin sen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee vahinkoa aina enemmän ja enemmän."
"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."
"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein talveksi pakenee Venäjän puolelle."
"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.
"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"
"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla pelättävä, että se tänne tulee."
"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."
"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.
"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."
"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"
"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne huutamalla metsän petoa säikytellä."
"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän kynsiin, niin eihän sille voi mitään."
"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi karjalle mitään tehdä."
"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli ja kahdentoista miehen voima."
"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin teidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle."
"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole pelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa, niin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on tapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu."
Niin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä metsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.
Muuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat käyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat pellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia, juosten ja ammoen.
"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia tulevat!" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää tarhalle.
"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!" ihmettelee Anni. "Mutta hyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma tapahtunut!" Ja samassa poistuu Anni pellolta.
"Mikä lie tosiaan tapahtunut!" rupeaa Lauri miettimään. "Ei ole karja ennen noin hätäyksissään kotia tullut."
"Kyllä sitä on mörkö pelotellut", arvelee Kaisu. "Eipä sitä mikä muu ole mahtanut säikyttää."
"Mitä lienee säikähtänyt!" sanoo isäntä. "Vaan ei suinkaan se ole mahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä liikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!"
"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet", on emäntä huomaavinaan. "Eipähän näy kellokasta."
"Taitaa olla kellokas poissa", arvelee isäntä. "Lieneekö vielä jälilläpäin!"
"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada", sanoo emäntä ja lähtee tarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä vastaan ja päivittelee: "Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta."
"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!" kummeksii emäntä.
"Sepä kumma!" ihmettelee isäntä. "Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä? Olisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet toisten muassa kotia tulla?"
"Jotain pahaa niille on tapahtunut", arvelee Tiina. "Kyllä ne muuten olisivat kotia tulleet."
"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä", vakuuttaa emäntä. "Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain pahaa olisi tapahtunut."
"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt", sanoo Lauri, "koska se niin peloissaan kotia tuli."
"No, se on nähnyt mörön", luulee Kaisu, "joka on sitä hätyyttänyt ja vissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan."
"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen", arvelee isäntä.
"Se olisi kovin paha asia", sanoo emäntä, "jos ne lehmät olisivat metsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on tapahtunut!"
"Eihän sitä tiedä", sanoo isäntä. "Saattavat olla vielä jälilläpäin, minne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään aamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä hakemaan."
"Sehän tässä tehtäväksi tulee", myöntää Lauri.
Lähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina, jotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään; ja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki iltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi, vaikka jo ilta alkaa pimetä.
Kadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan vielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa toimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä varustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.
Eri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät. He kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa, etsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään mahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat isäntä ja Lauri yhtymään.
"Etkö ole löytänyt?" kysyy isäntä.
"En vielä", vastaa Lauri. "Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän ole havainnut missään."
"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan missään."
"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?"
"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä pitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en ota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen, mitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten kokonaan muille seuduille eksyneet."
Niin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He kulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat, jotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu usein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on siitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään, polkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden puiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin läpi.
Kun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on Mäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän muutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla kuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo ääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti kuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja kaikki on taas hiljaista.
Lauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan, ajatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei mitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan, että mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa kulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin astuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei näy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä kuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä puusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä hypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan satu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri sattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.
"Oletko löytänyt?" kysyy isäntä.
"Enpä ole", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.
"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?"
"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean miettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä kuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla —"
"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?"
"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin sen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä matkan päässä jotain rasahteli."
"Mikähän se oli?"
"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun heti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu tarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään."
"No, lähdetäänpä siis katsomaan!"
Niin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat sille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää suunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt menevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa tuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju tuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille selviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia ja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat, että heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa ja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti peitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen vatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun sisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas ja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen raadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään syydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä heidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän kuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli synnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut raadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli se säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään sammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat rasahtaneet.
"No, nyt vältti!" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. "Enpä osannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla tämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on Kellokas."
"No, oli tämä tapausta!" päivittelee Laurikin. "Eipä tätä osattu aavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi. Kellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on tainnut Halunallekin käydä kuin tälle."
"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä likeltä jostain!"
Pian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen jälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu kuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna. Johan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti aavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.
Mutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät kotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun varaksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että niitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi saada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin ilmoittamaan.
"Nyt ovat lehmät löydetyt", sanoo isäntä, kotia tultuaan.
"No, missä ne ovat?" kysyy emäntä.
"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä."
"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?"
"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut."
"No, älähän!" säikähtyy emäntä. "Onko se tosi?"
"Puhutteko te nyt totta?" epäilee Tiina.
"Tosi se on", vakuuttaa Lauri. "Mörkö ne on tappanut."
"No, nyt välttää!" huudahtaa emäntä. "Molemmat lehmät, Kellokkaan ja
Halunan."
"Kummankin", vastaa Lauri.
"No, jopa se nyt oli!" pahoilee Tiina.
"Kyllä oli tapausta!" huokaa Anni.
"Paraimmat lehmät menivät", suree emäntä, "paraimmat lypsäjät."
"Kyllä tuli iso vahinko!" päivittelee Tiina. "Ne lehmät ne vasta lypsivät."
"Iso vahinko tuli", myöntää emäntä. "Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei ole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan."
"Eipä ole tapahtunut", sanoo isäntä. "Ei ole kuulunut metsää näillä seuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana ollessani täällä mesikämmen kaadettiin."
"Minun aavistuksenipa toteen kävi", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kun olisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt tapahtumatta."
"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi", vastaa isäntä. "Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se tämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu."
"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut", väittää Kaisu, "kun vaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi voinut karhun säikäyttää."
"Voi Kaisu, mitä puhut!" varoittaa Lauri. "Kovin rumasti metsän kuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä suurempia vahingoita."
"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa", vakuuttaa Kaisu.
"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule", sanoo isäntä. "Se on ollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä. Sen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää tapahtumasta sitä mikä on tapahtunut."
"Ei se mene minun päähäni", väittää yhä Kaisu, "ett'ei tämä asia olisi jäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä varustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö henkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä."
"Mitä tuossa tyhjää intätte!" puuttuu keskusteluun emäntä. "Ei tämä asia kuitenkaan enää muutu."
"Ei se kyllä muutukaan nyt enää", myöntää Kaisu. "Mutta koko asia ei olisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja annettu jonkun lehmiä paimentaa."
"Mitä sinä tyttö tyhjää!" vastustaa isäntä. "Tämä asia on tapahtunut. Siitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin se on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu." Sitten hän, vähän aikaa mietittyään, sanoo: "Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on nostettu."
"Nostettu!" kummailee emäntä.
"Hyvä ihme, nostettuko?" kyselee Tiina.
"Mikäpä sen olisi nostanut?" sanoo Kaisu.
"Hyvinkin se saattaa olla nostettu", vastaa isäntä, "koskapahan se niin aavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se olisi nostettu."
"Se nyt ei ole nostettu", väittää Kaisu. "Pääseehän se itsestäänkin tulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään."
"Sukkela se kyllä on", myöntää isäntä. "Mutta minä ajattelen, että Kuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja sen vuoksi nostanut metsän."
"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille, sillä kun oli tulo tänne."
"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!" sanoo Lauri. "Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta sallittu."
"Miten lienee!" sanoo isäntä. "Lieneekö tullut nostamatta tai nostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että Kuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut."
"Voi kuitenkin!" palloilee Tiina. "Saattaako löytyä niin kostonhimoista?"
"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa nyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä vienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu."
"Niinhän se on", myöntää emäntäkin. "Ei asia kuitenkaan muutu, olipa metsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä ahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?"
"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö ne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille vaan nälkä tulee."
"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus", vakuuttaa Lauri. "Mutt'ei se kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla."
"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?" kysyy Kaisu.
"Eihän niitä vielä tullut tehyksi", sanoo isäntä, "ja tuskinpa me niitä olisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi."
"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko."
"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi."
"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?" kysyy emäntä.
"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta. Jos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas tulemaan niitä syömään."
"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat", pahoilee emäntä.
"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon mihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin raadot."
"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?" kysyy Lauri.
"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla", vastaa isäntä. "Mutta mitä sille tehtäisiin, jos se tulisi!"
"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta pitäen sitä väijymään."
"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee vahtaajat silloin."
"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään hyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo mahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua."
"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee tarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan."
"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä mennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja hävittämään."
"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas käyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten jälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu."
"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään", sanoo Kaisu.
"Niin näkyy tekevän", huomaa isäntä. "Kohta saadaan lähteäkin."
"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?" muistaa Kaisu kysyä.
"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo kahteen lehmään tyytyvän."
"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna paimenta."
"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään. Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin sittenhän ei tarvita paimenta."
"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."
"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."
Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla, syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu, kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla miehillä mitään hätää ole.
Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.