IX.
Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle, jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana; mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"
"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi lannistua."
"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"
"Eihän toki."
Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä heidän olostaan.
Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö. Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi. Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta metsiin sisälle eivät näe mitään.
Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan; eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä yöksi on tuulikin tyyntynyt.
Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua. Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän, niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi. Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti. Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.
Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta, ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua, ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa, miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on sallittu.
Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.
Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee, että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä paljon mitään.
Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi! Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään, nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan, johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.
Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa, niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.
Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.
Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä, juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy vakavina.
Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin kävisi kaikki hyvin.
Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä, liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän, ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle, että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.
Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua. Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.
Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle astumaan.
Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian kaukana kuulumattomissa.
Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä vakaantumaan.
Kun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: "No, mitenkä kävi?"
"Eipä käynyt hyvin", vastaa Lauri nolona. "Ei tainnut sattua, kun minä ammuin."
"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan lähelle."
"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei ruvennut pyssy vakaantumaan käsissä."
"Pelottiko sinua?"
"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se tunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan, vaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin."
"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?"
"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi minulta semmoinen huuto tulemaan."
"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä."
"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään."
"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä nyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta."
Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt, huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan astumaan.