X.
Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea paremmilla laiduinpaikoilla.
Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi, niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä, eikä möröstä välitä.
Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään, karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan. Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän, Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle, ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa kuusen oksain peitossa.
Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa, illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä lypsämään.
Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.
Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle, jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää, ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos sattuisi karhu kaatumaan.
Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät, ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä, se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.
Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä. Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei voi heitä häiritä.
Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.
"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.
"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä metsän kuningas."
"No, eikö sitä ole näkynytkään."
"Ka, eihän se näyttäynyt."
"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan jaksetaan monioita öitä odottaa."
"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."
"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."
"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin kauan kuin niitä piisaa."
"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaa
Kaisu.
"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."
"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä seuduilla liikkuu."
"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille levähtämään samoinkuin Lauri.
Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle — sitä ennen on Kaisu mennyt lehmiä paimentamaan — ja illalla taas ennen pimeää haaskoille. Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta, että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.
Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.
Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään. Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja Halunan.
Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi ensimmäisenä vahtuuyönä.
Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat, että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä, että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.
Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.
"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele. Kunnialla sinä kotiin saatetaan."
Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan. Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee, jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.
Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.
Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.
"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen —" miettii hän ja rupeaa katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.
Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin, että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten, jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.
"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta henkensä heittävän.
Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti, kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja mättäiden kauas kuulumattomiin.
"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien. "Tämäpä nyt — No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän laskeupi hitaasti alas puusta.
Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut, ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin — kyllä se nyt on mennyt.
"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja huutaa Lauria.
Lauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: "No, joko nyt kaatui?"
"Kaatui! Eikö!" vastaa isäntä. "Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen pyssy tehonnut."
"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?"
"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut, ja kyllä sattui."
"Mutta jos ei sattunutkaan?"
"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan sydäntä kohti."
"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka tuli likelle mörkö?"
"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja olisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa."
"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän likempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, — on saattanut kuitenkin teillä käsi pettää."
"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin minä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan."
"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."
"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi käynytkään, tempasi maasta irti kannon, — tuossahan tuo vielä kolo näkyy — ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."
"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."
"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin, otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa hyvinkin kaukana olla."
"Entäpä, jos ei olisikaan!"
"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."
"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla — minne lienevät painuneet — no, eikö niitä — luulisippa — jopa löytyi."
Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.
"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.
"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan sydämmeen kävi."
"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan kaatunut."
"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän paikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti täältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan luulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu."
"Pilattuko!"
"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan ei tappanut."
"Mikäpä sen olisi pilannut?"
"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata."
"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai ei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen."
"Kylläpä sen piti sattua."
"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen paikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut jälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas jossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää."
"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö näytti, että ihan terveenä se oli."
"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme tulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään missään."
"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin tähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos vaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on turha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin on tapahtunut kuin on sallittu."
"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä varmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna nähdään."
Vihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin astumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää haaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas yönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.