XI.
Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle, kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin, katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.
Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen, koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä se semmoinen koira saadaan!
Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää kierrellyt.
"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua, kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun osaltani."
"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.
"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."
"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"
"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."
"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"
"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä oli vika. — Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."
"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.
"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"
"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."
"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"
"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli", vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. — Tietävätpähän vanhat ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena ollessani täällä kotonani — juuri tässä talossa — vietettiin mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."
"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."
"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."
"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."
"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."
"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti paremmin onnistumaan."
"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.
"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."
"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan tekoon."
"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. — Mutta nyt lähtekäämme leikkuuta jatkamaan!"
Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.
Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi vasikan."
"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.
"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"
"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään. "Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."
"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.
"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! — Mutta joutukaa pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"
Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä, ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle, että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä lähtöä katselemaan.
Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.
Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa. Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.
Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla. Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan toisten puheita.
"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.
"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka, kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."
"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."
"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan emme tavottaneet."
"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.
"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta osannut aavistaa."
"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.
"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."
"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."
"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. — Näet nyt Kaisu", sanoo hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua karjalle."
"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut oikein valpas ja tarkkaavainen."
"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."
"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa hätyyttämään."
"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun sijassani mitään saattanut tehdä."
"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."
"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."
"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani, niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."
"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina huutanut tai laulellut."
"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."
"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi; sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla mihinkään liikkua paimenetta."
"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi, että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle mörköä vastaan."
"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö vielä päälle tulee."
"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se ihmisen päälle tulee."
"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."
"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan, — ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."
Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua. Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon hietikolla.