XVI.
Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota. Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa, varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi, piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään uneen.
Seuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto, ett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.
Mutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää vahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo ensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.
Laurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää kumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.
Päivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle asioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen — karhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.
Tästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri samoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.
Illan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu
Kalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.
Haaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin päällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri lähtee heti kotia astumaan.
Laurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan, äänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti kuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva, eikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat ennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin mahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin, koska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain likiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi entistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan makuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska ihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon syytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan se on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista, ett'ei se tänne enää tulekaan.
Kaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä millä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella, jott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä, että se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä eikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään. Muutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei tulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.
Kalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta paikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto liikahtele.
Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle kauniin, punervan hohteen.
Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli, joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.
Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään, että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset. Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja hetkeksi unehuttaa Heikki.
Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava. Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen, silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.
Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään, vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan, jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi, että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat samalle kertaa. — Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.
Paitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset asianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut naimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä enää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa, on ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi jo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin isännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla isäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin Kaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi lempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon emäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö hänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties turvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan emännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen ja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa olla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan? — Ei. — Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla olisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon emännäksi.
Näissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni risahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän vähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa vähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä mahtaa olla liikkeessä.
On jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä esineitä näkymästä.
Jännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään tulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta — synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla — kunnes vihdoin sivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden kuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen, vankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa tekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.
Siinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän viisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan ja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa sykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen suonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa kiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva onnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän tarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia liikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen askeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin lähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.
Kalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä hänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää sen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi haaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän peto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita syrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.
Kalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. "Nyt, jos koskaan", miettii hän, "pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei ampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan."
Hän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään vakaantumaan.
Pyssy pamahtaa.
Karhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti pyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan se vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon semmoisenaan maasta ylös; — vaan tämän voimansa näytteen tehtyään se kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan.
Korvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.
Riemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta siihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa siitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä, tunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan. Se ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken vielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta silmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna, verissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään käsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.
Niin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli sanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle. Niin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli ennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on nyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut ja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli Mäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten Kalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli tarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat sen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa onnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän kuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään. Onhan se tekoa se!
Vähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle iltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa kohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen johdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties lisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka tapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.