VIII LUKU.
Kauhea sekasorto.
Kun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi hirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä ulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat perässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin vaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.
Ovella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan omaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni megafoonista eli äänensuurennustorvesta:
— Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset menevät seuraavalle kannelle!
Miehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja tottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat kannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä, joten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.
Naisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas, kunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat miesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen vene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä laivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä laskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.
Samaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi laivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä tulikäärmeinä kohisivat ne monen sadan jalan korkeuteen ja räjähtivät. Kapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt näkyivät selvästi.
— Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi ensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä — Se kulkee hitaasti. Arvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.
Raketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.
Höyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.
Kaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättä
viritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.
Nyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja kiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina vetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään tulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin tuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat hukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon vimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska olivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen jäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä laivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta silminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää. Veneihin, veneihin, huusivat he.
Mutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen, pakottaen heidät väistymään.
— Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni äänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus. Lämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin. Englantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa tapauksissa valtaava vaikutus.
Mutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut italialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet polvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat he ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat petoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät, potkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään näyttänyt heitä pidättävän.
Mutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka hitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies paikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi. Tämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää, väistykää, sanon minä.
Kuului pari laukausta.
Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.
Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:
— Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.
— En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.
— Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.
— Ei se käy päinsä, vastasi nainen. — Me olemme olleet yhdessä enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.
Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus kuollakin yhdessä.
Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana, koska nainen — hänen vaimonsa — oli sairas. Eräs päällikkö antoi kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä, huusi Astor:
— Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa. Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä. Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.
— Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. — Kuolen mieluummin laivassa, mieluummin laivassa — — —
Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista astumaan veneeseen.
— Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.
— Te olette naisia, vastasi Ismay. — Kuoleman edessä lakkaa kaikki arvonerotus.
Nyt oli "Titanicin" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.
Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta miestä kuin tarvittiin soutamaan.
Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni tainnoksiin ja hukkui.
Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu "Titanicin" hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.
Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan, Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.
Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.
— Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi eräs päällikkö.
— Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi, kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.
Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.
— Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.
— Se on minun isäni, sanoi toinen. — Saatte viisituhatta dollaria, jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala! Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa, odottakaa!
— Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa. — Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä johonkin toiseen veneeseen.
Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia. Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.
Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.
— Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo Saarelaa.
— Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. — Mene sinä veneeseen.
Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi vedellä.
Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt uhkaavan vaaran.
Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä. Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.
Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.
Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.
— Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, — päästäkää! Minä en tahdo hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu englantilainen! Päästäkää, päästäkää!
Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa, oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt kauniistakaan naisista.
Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja
Alice Mc Dean olivat.
— Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. — Armahtakaa minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!
Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää ruhtinaan ja Alicen onnea.
Ennenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä riippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen takaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä hänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas Uffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein kannelle.
Voi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän vapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan yksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela pääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät se mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut vähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti poistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!
Kumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi mainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden. Todellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.
Kannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin oli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät ystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen? Pelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa Alice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä kävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet rukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä voimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.
Kun Saarela kääntyi poispäin, tapasi hän Laurilan ja Vieremän.
— Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. —
Luulin teidän jo heittäytyneen mereen.
— Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. — Mutta salli minun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.
— Mistä sankariteosta?
— Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt tiedän, että rakastat häntä.
— Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon ruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela hymyillen.
Vieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät komentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti Astor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen käsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän lohdutti lasta viimeiseen asti.
Kapteeni pani torven suunsa eteen ja huusi miehistölle:
— Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt velvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään. Mutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.
Majuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja levollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, — joka oli poistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi nähdä — — —
"Titanicin" keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla. Kaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja käytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka paikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle nousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä, kapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää kestäisi kauan odottaa loppua.
Komentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja Saarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela erosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli tekeillä.
Silloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti soittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan tuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki vielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa erästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä, kuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin ulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi joukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä monenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu tähtitaivasta kohti.
Virren sävel, jonka kaikuessa "Titanic" vaipui syvyyteen, oli seuraava:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua!
Vaikkapa vaivakin veis
Luoksesi mua.
Aina mun lauluni on:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.
Toivioretkeni kun
Päättynyt on,
Pimeys yltää mun,
Yksin jo oon.
Isä, vie luokses vain:
Likemmäs, Jumala, sua
Likemmäs sua.
Näytä siis kotihin päin
Maahasi tie!
Tyytyä lahjoihis suo,
Mitkä ne lie.
Minun on lohtuni:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.
Koska mun murheista maan
Kutsut sä pois,
Kotiin, joss' itse oot.
Muutako ois
Lauluni autuas:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.
* * *
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee;
E'en though it be a cross
That raiseth me,
Still all my song shall be,
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.
Though, like the wanderer,
The sun gone down,
Darkness comes over me,
My rest a stone,
Yet in my dreams I'd be
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.
There let my way appear
Steps unto heaven,
Ali that Thou sendest me
In mercy given,
Angels to beckon me
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.
Then, with my waking thougts
Bright with Thy praise,
Out of my stony griefs
Beth-el I'll raise;
So by my woes to be
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.
Laulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi sanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä, tarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka olivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen ennenkuin laiva upposi.
Niitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän korkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.
— Oi Tyyne, huudahti Laurila. — Sinä ennustit oikein. Mistä sinä tiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin hukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin. Siellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.
— Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.
— Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. — Minustakin on yhtä hyvä kuolla missä tahansa.
— Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä olevasta lipputangosta. — Hän näyttää menettäneen järkensä valon.
— Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. — Miesparka myöhästyi siitä pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän myöhästyi.
— Mc Dean-parka, sanoi Saarela. — Minä pelastin tulevan vävysi
ruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.
Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.
Kunpa voisin sinutkin pelastaa!
— Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.
Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi englantia.
— Alice, Alice, huusi mielipuoli, — Kirottu sininen timantti. — Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin! Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta — no, nyt menet. — Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice — Goddam! Hell will open, but my part is in heaven! — Nice festival — oo-oo-oo — — — (Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma juhla — oo-oo-oo).
Mc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta mereen.
Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.
Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä. Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.
— Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme, sanoi Vieremä.
Jo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.
— Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi
Vieremä.
— Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.
— Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti Vieremä.
— Nyt, huusi Vieremä.
Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.
Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen. Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin kestäviä siinäkin suhteessa.
— Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä, sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.
Jonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he suuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla "Titanic" oli uponnut.
— Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme, ettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.
Ikäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa silmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä vastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta alas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja laskivat heidät.
Kun meren pinta oli tullut tasaiseksi, sanoi Vieremä:
— Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen pojan pelko perätön. "Titanic", josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt poissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko ajateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen. Minä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme täällä kylmässä vedessä.
— Niinkö luulet, kysyi Saarela. — Uskotko jonkin laivan tulevan avuksi?
— Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin
"S.O.S." sähkösanoma.
— Saitko tietää, tuliko siihen vastaus?
— Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: "Carpathia tulee." Olen monta kertaa matkustanut "Carpathia"-laivassa. Se on suuri ja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut "Titanic". "Carpathian" kapteeni Rostron on minun persoonallinen tuttavani.
— Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta tuntia hengissä näin kylmässä vedessä.
— Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina, sanoi Vieremä. — Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen lämmintä.
— Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.
— Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse. Kyllä "Carpathialta" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme "Carpathiaa" vastaan. Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin etelässä tältä paikalta saadessaan "Titanicin" sähkösanoman.
— Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti
Saarela, joka katsoi taaksepäin.
— Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.
— Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. —
Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.
— Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. — Kun nyt olisi nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne kannattaisivat meidät kaikki kolme.
— Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. — Matkoilla pidän sitä aina tarpeen varalta mukanani.
— Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.
Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua, jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan tarveainesäiliöstä.
— Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. — Tämä on Suomen havupuuta.
Vieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla hän sitoi lankut toisiinsa.
— Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin kannattavat, ehdotti Saarela.
Sanottu ja tehty. Nyt oli toveruksilla oiva lautta, jolla he saattoivat istua.
— Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. — Minustakin alkaa jo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että vaatteemme ovat likomärät.
— Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. — Olen kerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.
— Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää ihon pinta.
— Koetetaan, sanoi Saarela. — Pieskää te minua ensin.
Saarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin voimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.
Noin viiden minuutin kuluttua sanoi Saarela:
— Jo riittää. Ihooni kuumottaa kovasti.
Senjälkeen piestiin Laurila ja viimeksi Vieremä yhtä hyvällä tuloksella.
— Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. —
Kunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.
— Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. —
Mutta oletko alkoholisti?
— En ole, mutta kyllä minä sitä olen vilustuttuani hiukan maistanut.
— Entä veli Laurila?
— Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoi
Laurila.
— Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. — Katsokaa, eikö tuolla hyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.
Saarela molskahti heti veteen.
Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin nestettä.
— Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.
Saarela aukaisi korkin ja haistoi.
— Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.
— Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.
— En tiedä, sanoi Saarela.
— Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.
Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät verkalleen.
— Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. — Nälkää voimme kyllä kestää parikin päivää.
— Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. — Tyynellä merellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä ruokaa että juomaa.
— Oliko laatikko vedenpitävä, koska se pysyi pinnalla, kysyi Laurila.
— Oli, vastasi Vieremä. — Minulla oli täysi työ saada sen kansi veitselläni auki.
— Mitä tämä on, huudahti Saarela. — Kuulin selvästi koiran haukahtavan. Jokohan "Carpathia" lienee niin lähellä, että sieltä kuuluu koiran haukunta? — Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä myönsivät myös kuulleensa koiran äänen.