X LUKU.
Pelastus tulee.
Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan. Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.
Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.
Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat melkein lukemattomat.
Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua työnsä ääressä koko yö?
Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä hätähuuto tuli.
Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava. Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla. Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä, tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.
Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamala Save our souls (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."
Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja riensi paljain päin kapteenin hyttiin.
— Kapteeni, huusi hän, — "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50 astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?
Kapteeni Rostron hyppäsi ylös.
— Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten pukeutumaan.
— Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.
— Vastatkaa sitten, että "Carpathia" tulee.
Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla. Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon. Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä. Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita. Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.
Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen. Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.
— Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.
— Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. — Jos potkureita koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.
— Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. — Potkurien koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää. Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan koetella — — —
— Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen puhuja.
— Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. — Laivassa on liian kova vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?
— Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.
— Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?
— Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:
— Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.
Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän komentosillalle.
— Herra kapteeni, sanoi hän. — Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että ryövärilaiva ajaa meitä takaa.
— Rauhottukaa, sanoi kapteeni. — Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.
— Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on muutettu, kysyi herra.
Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän sanoa tälle toden.
— Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä olevien avuksi.
— Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.
— On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut useampia sähkösanomia sieltä.
— Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra, tarttuen kapteenin käteen. — Asiain näin ollen toivon, että vieläkin lisäätte vauhtia.
— En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.
— Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle, sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.
— Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen vaatiessa, sanoi kapteeni. — Se tieto, että riennämme hädänalaisten avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen aikaansa.
— Se ei merkitse mitään, vastasi herra. — Minä otan osaa pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä. On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään tällaisessa asiassa.
Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?
Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti suorastaan antamassa apua heille.
Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella. Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.
Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa. Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian" vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!
Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria. Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren palveluksen koko kaikkeuselämälle.
Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.
Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi. Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.
Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa, kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen, että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman", "Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.
Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta" viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic", tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin kammottaviin syvyyksiin.
"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50 astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan meriliikkeen historia tuntee.
Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija, sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan, heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot, voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään. Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.
Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle, ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä, että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja, jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.
Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena? Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut. Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina, neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.
Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.
"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä. Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?
Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn, heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat ilmoille.
Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön, erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.
Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää. Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia, purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot. Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas. Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.
Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi? Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä. Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.
Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se, että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut. Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.
Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.
Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies, joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi toisen istua hänen paikalleen.
Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä kiihkein itsekkäisyys rinnan.
Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä ensimäisenä "Carpathiaan".
Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä olijoista.
Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli. Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus rangaistaisiin.
Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia. Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä "haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset. Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa ja palvelevat muita.
Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin" upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää. Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä. Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.
Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen. Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.
Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet. Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä kuullut hätähuutoja heidän suustaan.
Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä, keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat rauhallisia ja tyynennäköisiä.
Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti, mutta hän sai kumminkin vähän levätä.
Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat rukoilla näkymättömiä voimia.
Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että "Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.
Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein tulisi, niinkuin pian tulikin.
* * * * *
Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.
Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.
— Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä naista pelastamaan, sanoi Vieremä. — Hän on erehdyttävästi Alice Mc Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?
— Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.
Saarela punastui.
Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:
"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait
naufrage. Adieu, mon cher Paul!
ton Alice."
(Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt
haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!
Sinun Alicesi.)
— Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä, luoden tutkivan katseen Saarelaan.
— Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.
— Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc Dean.
* * * * *
Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa, eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.
"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa, tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan. Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin säkeissä kannelle.
Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.
Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät, mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne, jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.
Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan mitään hätää.
Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä onnittelemaan.
— Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi amerikkalainen herra Charles Deep.
— Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. — Meri on tuonut meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.
Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan. Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat seikkailujaan tuona onnettomana yönä.
Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu, lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä hyvä hauta kuin kirkkomaakin.
Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja monen silmistä vuotivat kyyneleet.
Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.
Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.
Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.
Nuori mies tervehti ja kysyi:
— Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?
Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?
— Kuka te olette, kysyi lääkäri.
— Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.
— Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella äänenpainolla.
— Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.
— Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi lääkäri.
— Kiitoksia, vastasi Uffiezi.
— Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä teitä.
— Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.
Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka — — —
— Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.
— Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. —
En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.
— Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. — Laivalla on kurjuutta muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.
— Raukanko — Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?
— En ota. Raukka te olette!
— Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.
— Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. — En pelkää uhkauksianne.
Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla totta.
Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän särkemistyöhön.
Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot. Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään, naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan madonnaa avukseen.
Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä pelastukseksi.
Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen, "Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.
Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille, koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä. Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle? Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien esineenä.
Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle. Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.
— Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.
— Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.
He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.
Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.
— Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, — että neiti Alice Mc Dean ja tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.
— Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti. — Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen. Hän on todellisen gentlemannin perikuva.
— Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.
— Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. — Se kansa on hyvässä maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.
— Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.
— En tiedä, vastasi rouva. — Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.
— Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen neiti. — Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten kihlajaisissa.
— Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc
Dean Saarelalta.
— Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.
— Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan kahdenkesken, ehdotti Alice.
Nuoret menivät penkille.
— "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice puhua. — En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen elämää toisilla silmillä kuin ennen.
— Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.
— Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi
Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.
— Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.
— Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole kaukana minusta, sanoi Alice.
— Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti
Saarela.
— Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.
— Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta —
— Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.
Saarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:
— Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.
— Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. — Teistä voi se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.
— Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.
— Kiitoksia, sanoi Alice. — No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?
— En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä, mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus saavani vielä tavata teidät.
— Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoi
Alice.
— Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.
— Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi Alice vuorostaan. — Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni tarkka huomaamaan.
Saarela punastui korvia myöten.
— Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. — Ensi hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.
— Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.
— En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?
— En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.
— Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.
— Voin olla, huokasi Saarela.
— Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.
— Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela itsekseen.
— Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi
Alice.
Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi latinaa.
— Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. — Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!
Anteeksi, hyvä neiti! Minä — — —
— Riittää, keskeytti Alice. — Te olette minulle tunnustanut, että olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!
— Terve, sanoi Saarela.
Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.
Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.
Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas Uffiezille.
Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel mereen.
Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.
— Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. — Häiritsenkö teitä?
Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.
— Oletteko sairas, kysyi Saarela. — Kauhea haaksirikko varmaankin on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne heikonpuoleinen.
— En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.
— Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela osaaottavasti.
— Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi minua auttaa, huokasi Uffiezi.
— Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden lieventämiseksi, jatkoi Saarela.
— Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä, alkoi Uffiezi.
— Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. — En ole ollut missään hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.
— Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme kasvoissa.
Saarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.
— Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa
Saarela tunsi ivaa.
— Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. — En minä muista olleeni missään erityisissä suhteissa naisiin.
— Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.
— Ei omasta mielestäni. En muista — — —
— No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. — Minä näin teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?
— Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. — Hänen kanssaan minä tänään kyllä puhelin.
— Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi
Uffiezi vihaisella äänellä.
— En tiedä.
— Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä
Saarelalle.
Saarela peräytyi pari askelta ja sanoi:
— Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole teitä mitenkään loukannut.
Samassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.
— Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. — Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä herrasmiestä?
Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.
— Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin, sanoi Uffiezi.
— Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. — Minä varotan teitä. Jos ei varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.
Tämä lääkärin väliintulo auttoi.
Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa vilahdukselta salongissa.
Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä kertoi hän tapahtuman.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.
Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.
Uffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.