ENSIMÄINEN ESITELMÄ.
Johdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella.
Näissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen historiasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen miehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman yhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten, elävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä. Mutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme omaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla mielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei luonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä kuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa läheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan.
Omissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme olivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä elinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin koko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy toisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina rudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista tehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain vaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat kuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt. Me tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota niissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain luonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata toisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat, monesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan raakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme synnyn etnologian avulla.
Ne seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet. Eräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän tai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen perustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin hyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme toisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia noudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan meitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä suurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten yksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn sekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa tähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka sisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen tai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa samallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet synnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on kääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin kerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta kohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme vähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten eräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä.
Mutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan yhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti täydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella. Me itse sanomme, että tapa "vaatii" tai "käskee" niin tai niin, ja silloinkin, kun se "sallii" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei niiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan olemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja käsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti tulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja olipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella ihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus paheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä syystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta perustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut aina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee ajatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää useimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi tulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän etikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen runoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten kuningas.
Sen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa, joissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa, joissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä. Niissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee heidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää vapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian raakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että pakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin, varten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin luonnonkansoihin.
Ja voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä peljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus, yhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu rangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen ylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku heimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen epäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin matkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat heittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi tai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy niinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti ei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen toimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt, jotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin on tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on se tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden mukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen monimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään kuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen ryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet, joihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen tullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin. Silloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä hankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto muutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava. Yhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö tai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on luonteeltaan tavan määräämä velvollisuus.
Naisen asema kultuurin ala-asteilla.
Tämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema kultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja, jotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni rajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä, joihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien tueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä vielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa on ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat tietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet meille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja velvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet. Sangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan teoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta, niinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että europalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi kaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan.
Tavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa on miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin luonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä valta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa vaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon omistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä mukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan miehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa kokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita Australian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien naisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa joutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi, taikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka kostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön, noudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit minun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison hankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä hänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää heimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton hänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden pohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden antaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka ovat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä niiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat, että miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen omistusoikeus vaimoonsa.
Monista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan työn naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja vaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten tosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta. Alkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin, kummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen elatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa vaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden ja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin. Naisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän varustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset. Hän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria ja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa toimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen käsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten kesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa, koska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet on siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen mukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät kuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen mukaisia, joita itse luonto on antanut.
Harvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta kuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista kuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen on kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee hänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken punnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä toimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat: vihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet väijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina varuillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen itseään ja perhettään.
Meidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy lieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi, niin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin kansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä keski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs miehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he millään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä, eikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen, että jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan naisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon neekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän peltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan maata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman, joka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon indiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – "Kun naiset kylvivät maissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat maniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja samoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että naiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli maanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä." Toisaalta jälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista, että yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet sairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan neekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen.
On selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän helposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas istuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin, kun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla toiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen voima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja matkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei ole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä sukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se takaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan hänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar. Silloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona, saattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan talousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset sivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä miehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata viljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat yksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin.
Sitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan olevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat, jotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta historiaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen väite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät naisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten keskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan alainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä kunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä. Useissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus hänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon sellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat sangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä on pääkohdissaan oikea.
Useiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa on nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa. Näiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa: – "Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja työjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys aivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä, että he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät olleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa. Heidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä koskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus pääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa neuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja oikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset eivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja tarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti miesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia, heidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa ainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa." Amerikalainen Lewis Morgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu: – "Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen yksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta voi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa yhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin omaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä." Nordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen valta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä aseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten seurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai tehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii nainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan keskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen kuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan ryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa neuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus heimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset oikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta miestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta tavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten, että häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo saa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen vuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä. Malajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä raakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät niille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus muutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin mies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin neuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa. Line-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja väitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin, kun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan. Jos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja, joiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten sisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth kertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä Afrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään kapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa: "Kysy vaimoltani, se on hänen." Varsin luotettava kertoja, Theophilus Hahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei miehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä ei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä, ellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea, että koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat naispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita, jotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen keskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi, kun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että muuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on yksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että useiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa ja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla ei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies; indialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii, se on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla ja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään. Eräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole ommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa vaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin, ja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa oli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, – etelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä milloin he ikinä vaan haluavat.
Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista. Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa, ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin, joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen, on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa, siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma, ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo, niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi, mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.
Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.) eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys, että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta. Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta. Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo, että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.
Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, – hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla, melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan. Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan, on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään arvoisinakaan.
Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa. Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin tavallisesti on otaksuttu.
Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen, miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen asemansa?
On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä, ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja, jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen huomattavia oikeuksia.
On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.
Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa.
Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman conventio in manum'ia, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.
Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.
Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.
On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.