TOINEN ESITELMÄ.
Vanhemmat ja lapset.
Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen.
Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.
Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa.
Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi; niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin. Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa. Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.
Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla, niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää. Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset, ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä, että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin, jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita. Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä, kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä, että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.
Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, — myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, — panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.
Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa. Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin, sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan. Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta. Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy, sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä; ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun. Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi, joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta kultuurin muutoksista.
Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan, ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti, kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä varmuutta.
On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin, kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin: morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.
Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia, vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista. Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti, kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan, joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa valossa.
Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.
Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin, inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista. Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika: hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.
Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.
Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä. Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan. Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa, kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi, kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus. Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat, pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne, tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa jus vitae necisque. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät "Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki, mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla, — vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia. Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin, olennaisesti tuo roomalainen patria potestas eli isänvalta. Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle. Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin. Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä, että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut. Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua, tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen patria potestas-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide, jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan. Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten pyytää siihen lupa.
Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina. Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä. Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee "monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla, joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan, ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo, sillä hän kuolee piakkoin."
Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.
Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen, joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään. Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta. Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi. Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat, että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä. Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.
Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan, jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa. Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet, joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo, että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä. Roomalaisilla oli divi parentum-jumalat, vanhempainjumalat, jotka samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto."
Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima. Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana. Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot, eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen. Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.
Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.
Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi, kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa, jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja last but not least, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir qu'un pouvoir".