NELJÄS ESITELMÄ.
Muukalaisen asema.
Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi. Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, — nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla, ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.
Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt, jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri jäsenten kesken.
Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään, yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden, laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella, muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan, jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun. Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.
Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia, eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa hostis, vihollinen, käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa, ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana. Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen, tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä, vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.
Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin nojalla, jota kutsuttiin nimeltä droit d'aubaine sai muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti, mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus, niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.
Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on, sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat, uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin, joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi, jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.
Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana. Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies. Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta; musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä kob-lu-na, joka merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen in-nu, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon, huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin", tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle. Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat, että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa. Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja, jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat, että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.
Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on, samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen, n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä, ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle. Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha" luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on jokaista muuta ihmistä ylempi."
Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille, omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen. Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin, että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.
Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä? Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia, kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa selitystä.
On väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä maissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys matkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö, joka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta vaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää minusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se arvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä.
Yksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin saattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa kaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja kasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole nähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä, jota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja outo, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta. Indialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa mainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä. Aiskylos puhuu ihmisen "jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai vierasta tai omia vanhempiaan kohtaan". Odysseiassa kerrotaan, että jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien muukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai hurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: "Elkäät unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet enkeleitä vieraikseen."
Muukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta. Oleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston berberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä vihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen, että tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja ruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä puhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on "onnea tuottavat kehräsluut", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut heidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja sukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan olevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä, baraka. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen tuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina; ja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän antaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen on monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan, sanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen tuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä kirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan sadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee hyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan siunaukset.
Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana. Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan, jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema "muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto; ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin dii hospitales- eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin, koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli".
Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota kirous tarvitsee siirtyäkseen.
Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen, lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä. Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.
Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta, sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei enää muuten ole vatsassa.
Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää, millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja bismillah, "Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä. Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista, että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.
Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on, vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa, joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi. Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi, ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle, näyttää hän, ettei hänellä ole asetta.
Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy, että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys, että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja. Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin; seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.
Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.
Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa, jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja, muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita. "Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta. Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."
Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen, ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi, että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.
Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen. Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin. Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä, voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.
Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa. Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä. Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen. Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet kohtelevat tylysti.
Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla. Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin. Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa, jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni, ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on lisääntynyt.
Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti, on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa, niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan, ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se nykyhetkellä nauttii.