VIIDES ESITELMÄ.
Elävien ja kuolleiden suhde.
Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja kuolleiden suhteet toisiinsa.
Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa. Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia. Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat, ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta. Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen. Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.
Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi. Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano, kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden keskinäiset suhteet.
Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa; jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä, apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen, jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin, entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.
Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen, jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit, sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.
Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia, niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten, että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit, jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa. Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi; mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa hänen omaisuuttaan.
Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä, ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat: De mortuis nihil nisi bene, "kuolleista ei saa sanoa muuta kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.
Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa", mos majorum, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.
Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät, mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan, ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä, kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten lar familiaris, perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu. Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja kalastuksessa.
Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi. Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen, joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia tieto-aineksia kuin he.
Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä. Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman, joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa. Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k. kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan. Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.
Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon. Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa "maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet, joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä, ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan, kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä, joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys, miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön. Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut, sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan häiritsemättä sitä ennen eläviä.
Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi. Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana, että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa. Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin hautaamista.
Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä, jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin, ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.
Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä, niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta. Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa. Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.
Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii, että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena, joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se, että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin, vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa, jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana, saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet, joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.
Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.
Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus, puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä, ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen. Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin esimerkkien mukaan.
En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä, ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto, ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen, että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin. Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.
Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa, ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen "poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja "manalle menneestä".
Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä. Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta, linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen; alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin. Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä. Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden saastuttaa niitä.
Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista, voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain- tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut, pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?" Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.
Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan, että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot, joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.
Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta. Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan, vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit, jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata; jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin. Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo, että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta viiniä on pantu vanhoihin leileihin.
Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan, ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa, johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan. Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.
Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista. Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia. Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet. Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.