KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lyhyen pysäyksen merkki.
Aikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika ja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli rauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta olen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin suorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia ja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut. Mitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku suomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset tuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.
Mikä nyt on? Kaikki varusteleikse — hirmun päivät ovat ovella. Kukaan ei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä kuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä ostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.
Postit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä. Merellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme kumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat, meriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde tulijalle apua.
Oulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä järjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.
Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään — varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut, mihinkäs nyt mennään!
Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään, vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela — näin sanoivat pelkurit, ja ne, joilla oli paljon tavaraa.
Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.
Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä — kalleuksia pannaan säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me lähdemme kolmella hevosella.
Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin, sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!
Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme ruustinnan asunnolle.
Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta — Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. — Miehet kävelevät vitkaan kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.
Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.
Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin. Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui, mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia, vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä, meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.
Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.
— Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.
Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.
Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa. Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta, jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen Aspelan huviretkeltä.
— Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.
— Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö ajamaan niitä pois?
— Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.
— Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja kerjäämään! sanoi tuomari.
— Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.
— Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.
— Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.
— Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!
— Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen itseänsä sauvallansa eteenpäin.
Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.
— Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.
— Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.
Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä. Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.
Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.
Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan, mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.