SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kirjava joukko ajatuksia.
Aika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan mukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on kuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida, että ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa, sillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle ja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa ajatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia lehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen joulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen Aspelaa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat yhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä muistelen Pirttilän Paavoa, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli mennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän ukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja Loviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä, syntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle ilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet Huopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me rikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki rikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi tavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?
Tässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää ratasta.
Miksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat? Vaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti ajaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja kuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja vikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava, ettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?
Mikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa anastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille Suomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en kärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen, istun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta mäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.
— Heikki, Heikki!
Nyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu toisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös, menen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää. Hän lepää — siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.
— Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?
— En, hyvä ruustinna täti, en menekään.
— Miks'et?
— Laskekoon toiset minunkin edestäni.
— Ruotsalaisetko?
— Aivan samat.
— Entä jos itse olisit Ruotsalainen.
— Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin nöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet Oulussa ovat Suomen.
— Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin ovat, jotka Oulussa asuvat.
— Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen
Suomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?
— Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.
— Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin maanmoukka.
— Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.
— Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on putkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.
— Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.
— Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.
— Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?
— Heidän kielensä maahamme tuoneet.
— Eikö muuta?
— Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.
— Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?
— Ja väkemme anastaneet.
— Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin tahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.
Silloin menin minä kamariini.