KUUDESKOLMATTA LUKU.
Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.
Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar, antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin, niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani kohtaan.
Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut, niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet. Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa, niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.
Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen, vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut. Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.
Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin. Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin, jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat annettu minulle joululahjaksi.
Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä, jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt, kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa. Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä kiidätti meitä edelleen.
Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile, että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme ainoastaan isäni kanssa.
Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan kokonaisen kasan herraa.
Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.
Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä syöttänyt, Tellin Amalia.
Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä, että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä — eipä hän muutenkaan koskaan ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa. Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen avioliitolle kaikki toivottivat onnea.
Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli, enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä. Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.
Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.
Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.
Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.
Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha, voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.
Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin kuului kirjoitus seuraavasti:
Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes, on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti, mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta. Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.
Kurjuutta säälivä.
Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.
— Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en kumminkaan tällä kertaa käsitä.
— Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä toista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:
Vähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.
Suurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa sanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen katsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne pääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin on perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi siitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän velvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin huonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja jo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua nauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu römppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät ja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin tarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa uuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi mainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista seurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin tottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin ne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se on, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa liesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin lakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat, ettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin kaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden päälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä maata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan apua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin täytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät seurakuntalaiset, kansan turmiota estää.
L——n seurakunnan kappalainen.
— Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä ojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:
Kaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja parantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme vallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme ja korkiasti kunnioitettava opettajamme.
Limingan isäntiä.
Sitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:
Pastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen neuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä ja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin puolestani muistutan.
L——n pitäjään kirkkoherra.
Nyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut sanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden jättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta juteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.