VIIDESKOLMATTA LUKU.
Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.
Minä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli kaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli huonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia ja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen asuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän eteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty yksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni vankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani uutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa. Haluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina takaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman luvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin ja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun soitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle — minun oli perin mahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin puolentoista tuntia arviolta.
Vihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.
Kuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle — samaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään kohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.
Kaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien käyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin syömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten mukana pöydän luota:
Ehtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme seisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin tavalla olin ruustinnan perheen jäsen.
Päävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos. Mieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa porstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia porstuani jatkona käyttää.
Plits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka meillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi tahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin plits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään yöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä, jolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien välttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin helposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat ehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan varjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin valtakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen, eteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin mietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita asioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille akkunan pieleen.
Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni, sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa. Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.
Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran, eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.
Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani harvoin joutuivat heidän käsiinsä.
Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin valmis lähtemään taistelutanterelle.
Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti välttämättä saapua jälleen.
Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt, sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten, nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan. Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun olla niin vanhana ja suurena kuin olin — pienennyskonstit kun olivat niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla sanotaan.
Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan, siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.
Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.