NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Uutta kohti.
— Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä iltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä päivänä, kun päivälliseltä päästiin.
Äitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään järjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä oli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.
— Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha kustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.
Minä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni ajaksi.
— Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän ehto?
— Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä tein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla, jotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin rovastin renkinäkin.
— Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.
— Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.
— Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.
Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:
— Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä, miksi herraksi aikoo tulla.
— Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.
— No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset palkitaan, arveli Vierimän ukko.
Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.
Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään, jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön pelkoa.
Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:
— Tarvitsis paremmin ojittaa.
Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis parempi ojitus tarpeen.
— Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.
— Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle uusi aika koittaa.
— Mikä uusi aika se on?
— Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin, lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen — minä tarkoitan henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani, ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.
Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita. Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.
Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut, ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty, vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat suomalaisetkin niihin tutustuvat.
Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja niin saavuimme Ouluun.
Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin, ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme, löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen, ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut. Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä, joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!
Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja sanat kuuluivat:
— Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!
Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin vinttiin menossa.
Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan tyttäretkin siihen.
— Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi isäni.
— Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse porstuaan.
— Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.
Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän, vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille varjokuvituksille.
Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.
Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen, hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.
Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.
Teeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun ja ruustinnan hoitoon.