KAHDESKOLMATTA LUKU.
Eräkäs.
Keväästä oli tullut kesä ja minusta oli hyvin outoa, kun meillä oli nyt 50 lehmää ja vuosi takaperin vaan yksi. Minä kuljin karjaa paimentamassa ja se oli erittäin hauskaa, vaikka joskus sateisella säällä vähän ikävääkin. Minua ei juuri oltu siihen toimeen pakoitettu, sillä äitini olisi ottanut erään köyhän pojan paimeneksemme, vaan minä lupasin ehdostani täyttää sen tehtävän ja Soinilan Petteri, joka oli paimenen vaalissa ollut, pääsi Ouluun räätälinoppiin. Ei mielestäni siinä häviötä tullut hänellekään, ja niin minä kulkea keikuttelin paimenessa, eväspussi kainalossa, katkismus ja kaikenlaisia pikku-kirjoja taskussa. Useinpa vielä sanomalehdenkin muassani metsään kuljetin. Kun joka päivä toisten talojen paimenetkin minun kanssani yhtyivät ja muutamilla heilläkin oli mukana kirjoja, niin panimme eräällä korkealla kunnaalla, jossa kasvoi katajapensaita, sellaisen lukemisen toimeen, että pois tieltä. Olipa se jommoinenkin koulu, sillä siinä aina toinen neuvoi toista. Mitään varsinaista opettajaa ei meillä kumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen kohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein vuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita. Opeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen väliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon kellolta. Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, erään sorvari vainajan poika, laittoi kellon täydelliseen kuntoon, varustaen sen ikeillä ja nauhoilla, ja jokainen sai siinä koettaa soittotaitoansa. Mutta puukello kun oli äänetön, täytyi soittajan aina suullansa ilmoittaa kellon ääni: paum, paum, palaum, ja sentähden oli se soittajista etevin, jolla oli tanakat huulet.
Vielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin koivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia tuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan tuohipalaseen.
Tehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin vaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta varsi. Sitten piippu sammalilla täytettiin ja haikuja vedeltiin. Minä kumminkaan en viitsinyt mokomassa sammalen polttamisessa oppineeksi harjotella, sillä sauhuissa oli hyvin ilkeä maku ja toiseksi pelkäsin äitiäni, että jos hän sen tietää saa, että minä tupakoitsen, niin arvaten minun hukka perisi.
Muutoin ei erittäin suurta vallattomuutta harjotettu, kumminkaan siinä joukossa, jossa minä olin. Siihen oli luullakseni sekin syynä, että meidän joukossamme oli tyttöjäkin, lähes rippikoulun ijässä olevia, jotka käyttivät itsensä kainosti ja meitä aina vähän nuhtelivat, kun kovin rupesimme maailmaa kaatamaan. Toisista pojista en varmaan tiennyt, mitä he ajattelivat; mutta minussa oli kumminkin se ajatus vireillä, että nais-ihmisille täytyy antaa arvoa ja totella heidän kieltoansa, vaikka kohta he nuoriakin tyttöjä olisivat. Oli mielestäni oikein synti laittaa heitä surulliseksi. Vaikka kyllä muutamia pojista näytti sekin huvittavan, että saada tehdä tytöille harmia ja kiusaa. Silloin puolustin minä tyttöjä, sanoen pojille, että he menettelivät pahasti. Tavallisesti sain minä pian pojistakin enemmistön puolelleni, joten tytöt pääsivät rauhaan.
Yli soiden ja rämeiden saimme tallustella avojaloin. Ruoppainen vesi ja päivän-paiste vaikuttivat sen, että jalkamme lähes polviin asti sierottuivat, ja kuu sierottunut iho halkeilee, niinkuin se tavallisesti tekee, ei siis ole niinkään helppo kärsiä. Minä puolestani olin jalkaini kanssa pääsemättömissä. Muutamat voitelivat kotonansa sierottuneita, varressaappaiksi sanottuja jalkojansa kermalla, muutamat piki-öljyllä ja muutamat tervalla. Siitäkin asiasta pidettiin pitkiä luennoita meidän metsäkoulussa ja kun nuo kaikenlaista käyttäneet pienet urohot ja neidot toivat havaintonsa varessaappaiden paikkaamisesta esille, yhdistin minä noista kauas toisistansa erkanevista aineksista kermasta ja tervasta, lisäämällä siihen hiukan piki-öljyä, oivallisen varrassaapas-voiteen, jolla niitä sitten voideltiin saunan lämpymässä ja oivallinen keinopa tuo olikin. Mutta tytöt keittivät kermasta ja sokerista voiteen ja kehuivat sitä vieläkin edullisemmaksi.
Paimeneen tultuani en ensin huomannut sen asian syytä, mitä varten minua toteltiin, vaikka olin melkein nuorin joukossa; mutta kun enemmin toverieni kanssa tutustuin, sain omin korvin kuulla, että minua kunnioitettiin ison talon poikana ja rikkaan perillisenä. Toiset paimenet olivat osaksi ruotipoikia ja -tyttöjä, osaksi jonkun köyhän itsellisen eli mäkitupalaisen lapsia, kesän ajaksi karjan-paimenen pestin ottaneita. Siinä syy, enkä minä hölmö tuota muistanut, luulin vaan olevani turvetöllistä kotoisin niinkuin ennenkin. Mutta sepä olikin hyvä asia, ett'en tuota käsittänytkään itsestäni, että olin arvossa toisia korkeampi. Sillä se oli hauskaa aikaa, niin kauan kuin mielestäni köyhänä paimenena vaelsin ja sain pitää kumppanini vertaisenani ja vaihettaa vapaasti ilot ja surut heidän kanssansa. Että olin suuren Helmikankaan talon ainoa poika, en minä sitä minäkään pitänyt, päin vastoin tuntui se tavasta ikävältä, kun luulin toverieni toivovan minulta jotakin laupeuden työtä. Eihän minulla ollut omaa mitään, enkä siis voinut heille antaa mitään; mutta eiväthän he minulta mitään pyytäneetkään.
Paimenen elämä on joltisenkin omituista. Paimen ilmestyy monasti ihmisten kesken melkein hullun kurisena ja päälle päätteeksi usein vastoin omaakin tahtoansa. Sillä vähitellen villistyy hän metsän eläväksi, kesäkauden alituisesti metsän suloisuutta nautittuansa. Eihän mielestäni Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, talvella ollut muita vallattomampi; mutta metsämatkoillamme oli toisin. Kerran saattoi hän meidät kovanlaiseen hätään. — Aapeli oli hyvä laulamaan ja tavallisesti oli hän metsäkoulussamme laulun-opettajana. Hänen laulu-intonsa se myöskin oli, joka sai meidät ahdinkoon.
Eräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät juoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän syöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni tölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät jalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja röijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai kupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:
Minä seisoin lammin rannalla,
Ihanaisessa metsässä;
Näin, näin minä ämmän seisovan
Tuohisissa lötöissä.
— Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun ihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on joskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies' auta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin salpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.
Minä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:
Ei Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.
— Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen tuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin saavutettuna.
— Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen epähuomiosta.
— Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla sanoilla — luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen kuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.
Silloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo vähän siitä ulostunut, ja sanoi:
— Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?
Tiedättehän sen, ett'ei se ikinä tapahdu.
— Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin tuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa, ja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului kuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle kaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän rukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht'aikaa, olivat aivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin neuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea auki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin itse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki päälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat. Tyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että hän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa sukupuoltansa kohtaan.
Nyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli yhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua, ettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka kuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen sijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni tuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä enemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan, missä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan oli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme! Ainoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo naispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa meille pelastusta toimittaisivat.
Toinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan, löytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös kattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi naurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin rutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat hätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli sanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun tungeta ylös päin, missä taivaskin on.
Pian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi pilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:
— Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten hän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi ja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja sukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.
Silloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni kankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse jättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.
Suuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas, mutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme silloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen mukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä oikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä ylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.
Sepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!
Mutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää kättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä kurkkua: Leikatkaa käsi poikki!
— Leikataan vaan! sanoimme muutkin.
Nyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla, niinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.
Samassa kuulimme avainta väännettävän lukossa ja ovi aukeni. Silloin emme enään huolineet koko kädestä mitään, vaan päästimme sen valloilleen. Pian, oikein pian olimme töllin tanhualla.
Kun nyt siinä vielä rohkenimme seisoa, luottaen jalkojemme ripeyteen, näimme tyttöpaimenet kaikki koossa ja muori tuli alas kuopan katolta.
— Oliko teidän hyvä olla, pojat, siellä kuopassa? Vieläkös tekee mieli laulamaan? Kuka se oli, joka aikoi käteni katkaista?
Me emme uskaltaneet ilmaista jutun alkajaa. Olimmehan paitsi sitä kaikki olleet myöntyväiset siihen leikkiin, vaikka oli päivän selkiää, ettei yksikään meistä olisi niin tunnotoin ollut, että olisi kättä poikki leikannut, Olipa tuo vaan peloituskeino, jolla saimme vapautemme.
Muori piteli kättänsä toisella kädellänsä, josta huomasimme, että se mahtoi olla vähän kipeä. Hän veti kuitenkin hian kätensä päälle ja sanoi:
— Nyt saatte mennä matkoihinne, mutta Helmikankaan pojan pitää tulla tänne huomenna. Minulla on puhuttavaa sinun kanssasi.
Nyt huomasin tyttöjen kertoneen hänelle, että minä olin Helmikankaan poika, ja minä sanoin hänelle nöyrästi jäähyväiset. Sitten me läksimme etsimään karjaamme.
Karjaimme kellot kuuluivat läheisyydessä ja kellon ääntä kohden kulkien löysimme pian itse karjat. Jo lähestyi ilta ja me lähdimme kotiin päin, ajellen karjaa edellämme. Mutta Aapeli Könkölä ei tahtonut enään laulaa, kumminkaan mummon töllin läheisyydessä. Kaikki me myös varoitimme häntä, sanoen sen hyvin sopimattomaksi, että tehdä vanhasta ihmisestä pilkkaa. Tytöiltä saimme kuulla, ettei mummon aikomus ollut meitä kauan kuopassa pitää, ainoastansa peloittaa meitä, että toisten siivolla kulkisimme. Sillä, oli hän sanonut, jos pojat saavat mielivaltansa pitää, niin he tulevat häijyiksi, että kaatavat nurin sellaiset yksinäiset erämaan pienet töllit.
Kun olin toisista paimenista eronnut ja karjani saanut kotini pihaan, olin kahden vaiheilla, puhuisinko kellekään päivän tapauksesta. Koska en kuitenkaan mielestäni ollut tehnyt niin suurta pahaa, etten sanoa uskaltaisi, niin kysyin vaariltani, joka seisoi pihalla, niinkuin hän tavallisesti seisoikin, jos sattui olemaan kotona silloin, kuin karja kotiin tuotiin ja naisten haltuun suitsutarhaan laskettiin:
— Kukahan se vanhanlainen, iso ihminen on, joka pikku-lammin rannalla töllissä asuu?
— Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin
Amalia — olikos karja tänään siellä asti?
— Oli.
— Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen voimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän teille mitään?
— Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.
— No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini naurahtaen.
— Emme mitään suuria tehneet — Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli, lauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.
— Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.
Minun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.
— Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä nauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt, Heikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan — se on voittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan, saapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua, että mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat hänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!
— Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna — uskaltaisiko mennä? kysyin minä.
— Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään turhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli oivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta niinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät miehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa hänellä oli kuin jättiläisellä — menipä voimissa edelle vaimostansakin — mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa vihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein kaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois, muutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen kymmenen vuoden, kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse kaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat vähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin yöllä ja päivällä.
Sen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä huomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.
Samaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin lammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset paimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt ketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä kysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?
— Helmikankaan poika, vastasin minä.
Silloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.
— Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä laattiaa.
— Niin tulin.
— Istu! — Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.
Minä istuin kohta.
Sitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita, ja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle, taittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle, sanoen: Ota ja syö!
Minä panin käteni ristiin, siunasin hiljaa ja aloin sitten syödä leipää ja naurishauvikkaita. Sieniä en uskaltanut maistaa, kun en ollut kenenkään nähnyt niitä syövän.
Amalia katseli syöntini laatua ja sanoi:
— Syö sieniä myöskin, maista edes!
Minä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin. Mutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa kahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin syömästä.
— Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota.
— Niin, kiitos kiittämästäsi! Mutta minä sanon, että sienet ovat hyviä syödä, vaikka Limingan ihmiset ylenkatsovat niitä. Sano nyt kotonasi, kun menet, että olet eräkkään töllissä suusi sienillä saastuttanut. Sano myös vaarillesi terveisiä, että hän käy minun luonani ennen kuin kuolee, sillä minulla on sana sanottava hänelle. Ei mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Meillä on vaan jotakin, joka tarvitsee tulla selville, ennen kuin toinen meistä kuolee. Lupaatkos sanoa?
Minä lupasin.
— Niin, lapsi, nyt saat mennä karjasi luokse ja saat vapaasti iloita nuoruutesi kukoistuksessa. Minä en tahdo olla koskaan paha lapsille, vaikka en kärsi heidän ylimielisyyttänsä, ja kun en minäkään tee pahaa, niin minä tahdon rauhan myös itsellen.
Minä pyysin anteeksi kaikkein toistenkin puolesta eilispäivän myllistyksen ja sen, että uhkasimme käden katkaista.
— Älä semmoisia huolehdi! Kyllä minä sen arvasin, ettette olisi kättäni katkaisseet, vaan pelkäsin minä jo vähän sitäkin.
Sitten minä lähdin ja menin karjani luokse.