YHDESKOLMATTA LUKU.
Vehkeet huomataan.
Lieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla? Eikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota suloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven perästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja kaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.
Oli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin, vaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin oli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso kivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos tuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta kevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin, satuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka isällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme entisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä Riikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta oli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta. Senlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse matkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.
Noin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas kaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä aukolle, jolla arkku oli.
— Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen pois kätköpaikasta.
Ei ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt avaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se kohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja ja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä, arveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän povestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui sen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle paikalle, jossa oli ollutkin.
— Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas istuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa. Olen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena antanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta kun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa perintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on hyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on luvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään. Mutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka minun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten saadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään kiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko tulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista hevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä meidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti. Pitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa, sillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän epäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte yöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä maksan 50 ruplaa.
Näin sanoen läksi Helmikangas ulos rahapussinensa.
Hänen mentyänsä ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista ja olikin meitä koko suuri neuvosto koolla. Siinä oli isäni ja äitini, vaarini, Lauri ja Antti, Aapot, Tiltat, Annit, Maijat ja Kaijat, sillä se oli juuri päivällisten aikana, kun tätä kokousta pidettiin. Vaarini, joka oli vanhin joukossa ja jollakin tavalla esimiehenä, puhui seuraavalla taivalla:
— Pitää kaivaa reikä aitan peräseinään, ja siitä reijästä sitten täytyy sen, joka on vahdissa, alituiseen tarkasti silmäillä; tuleeko joku kiven luokse. Mutta aitassa täytyy olla useampia henkiä kuin yksi, niin että voidaan kohta voimalla juosta kimppuun, kun jotakin nähdään. On siis kaikista sopivin, että niin monta miestä, kuin suinkin mahdollista, laittaa vuoteensa aittaan jo ensi yöksi ja aina edeskäsin sitä nuottia kannattaa, siksi kuin asiasta tulee selvä. Kyllä minä pysyn hereilläni pimeimmän ajan ja silmäni saan myöskin pysymään reijässä ja ylös saan teidät myös — siitä olkaa varmat! Mutta kun minä jotakin outoa huomaan ja teidät ylös ajan, niin silloin pitää jokaisen liikkuman juuri kuin yksi mies. Teettekö niin?
— Kyllä, sanoimme kaikin.
— Pitäkää myöskin sananne, lausui vaari, laskeutuen penkille levähtämään päivällisen päälle.
Kohta ruvettiin puuhaamaan vuoteiden muuttamista aittaan, ja ennen kuin vaari oli noussut päivällislevolta, oli kaikki jo täydessä reilassa. Kun ilta tuli ja maata-panon aika, menimme jok'ikinen miespuoli maata aittaan, vaikka hyvin tiesimme, ettei vielä sinä yönä mitään arkkua tulla hakemaan. Sillä tiesimmehän Jaakon olevan kaupungissa.
Vaari vahtasi ja yö kului eikä mitään kuulunutkaan. Aamulla menimme taas kaikki päivän töille, mutta vaari jäi kotiin, sillä hänessä hehkui halu nähdä, uskallettaisiinko arkkua päivälläkin tulla hakemaan. Mutta turhaan tuota odotimme. Menipä kaksi kokonaista viikkoa ja yöt tulivat aina valoisammaksi. Jo ruvettiin arvelemaan, ettei niin valoisana aikana kukaan uskalla tulla rahoja perimään. Salaisia tietoja urkittiin Riikolasta Jaakon puuhista ja vihdoin toi Jaakon isä itse sanan, että poika lähtee huomispäivänä merelle ja tietysti ensi yönä, jos milloinkaan, ottaa hän kassansa kiven alta. Kun olimme vakuutetut siitä, ettei Jaakko ole vielä saanut mitään tietoa rahojen löydöstä, rupesimme innolla vahtimaan tuona määrättynä yönä. Luonto näytti auttavan häntä, sillä illalla meni taivas paksuun pilveen ja yöksi tuli jokseenkin pimeä.
Kun oli yösydän — silloin ennustus toteutui. Kiveä läheni mies hyvin hiljaa ja kuunteli joka haaralle, liikahtaisiko missään elävä henki. Minä satuinkin juuri silloin pitämään silmiäni reijässä, sillä vaarini ei ollut enää tarkkanäköinen ja minä olin hänen silmänänsä. Aitassa vallitsi kuoleman hiljaisuus, sillä kukaan ei uskaltanut kovasti huokuakaan. Muutamat olivat vaipuneet jo unen leutoon syliin, mutta pian saimme avojaloin hiljaa hiipien kaikki ylös. Vaarini silmäili tarkasti aukosta ja sanoi hiljaa: Mies aikoo kohta lähteä. Samassa olimme kaikki aitasta ulkona, niinkuin yksi mies, ja niinkuin tulen voimalla kiiti isäni miehen luokse ja tarttui häneen kiinni. Toiset päästivät hirmuisen äänen, että seutu kajahteli. Minä juoksin lähelle sitä paikkaa, jossa isäni ja mies olivat joutuneet kaksin-taisteluun, ja ennen kuin ehdin hämärältä tuntemaan miestä, joka oli hyvin oudoksi vaatetettu, kuulin korvissani äänen:
— Kas, vanhasta pienennettykin tässä vielä piti olla.
Sen selvempää tunnussanaa en minä tarvinnutkaan, sillä sanat ilmoittivat minulle Jaakon läsnä-olon. Hirmuisella voimalla rutisti Jaakko isäni allensa, mutta silloin olivatkin kaikki hänen kimpussaan ja isäni pääsi ylös. Nyt koetti Jaakko käydä kaikkein päälle yhdellä haavaa, vaan siinäpä hän sai täyden työn. Jopa sieppasi hän puukonkin tupestansa ja uhkasi aukasta kaikkein vatsat, mutta juuri kuin hän oli lyömäisillään puukolla vaariani niskaan, sai hän semmoisen iskun korvallensa, että hän meni yksissä jalkainsa sijoissa nurin ja vielä pyöri pitkän matkaa. Se korvapuusti putosi meidän oivallisen renkimme Piippolan Laurin kädestä. Samassa kuultiin ääni takanamme:
— Oikein, miehet, sitä se juuri tarvitseekin, ja kun katsahdin puhujaan, näin Jaakon isän lähestyvän.
Jaakko kömpi ylös, aikoen ruveta uudestansa koettamaan voimiansa ja puukkonsa terää. Mutta kun näki isänsä seisovan edessänsä, säikähtyi hän niin, ett'ei osannut mennä mihinkään. Isä kysyi pojaltaan:
— Missä rahani ovat, koska sinä kumminkin olet ne varastanut?
— Minä en tiedä, missä ne ovat, tuossa on vaan tyhjä arkku, vastasi
Jaakko.
— Kuka arkun sinne kiven alle pani? kysyi taasen Helmikangas.
— Minä sen panin, sillä pelkäsin teidän juovan kaikki rahat, sillä silloin olitte juovuksissa, ettekö muista, isä.
— Älä sinä kysele minulta minun muistiani. Sinä olet varas, sillä 160 ruplaa on rahoista poissa ja jos emme olisi ennen saaneet arkkua käsiimme, niin nyt rahat olisivat huiskahtaneet. Etkös aikonut mennä huomenna merelle? Mutta minä sanon, se on mennyttä ja sinä pysyt maalla, sillä minä panetan sinun kiinni.
— Minä olen tänään vihainen mies, ärjäsi Jaakko, sillä tuollaiset harmilliset asiat minua suututtaa.
— Arvattu se on, että se suututtaa, kun et rahoja saanutkaan ja vielä lisäksi on vankeus edessä. Mutta eihän kukaan niin arka liene, että sinun vihojasi pelkää. Kumminkin, hyvä talonväki, antakaa vähän nuoraa, että saadaan tämä voro Helmikangas sievästi vankitaloon.
— Hyi teitä, isä, te laitatte minun kaikkein nauruksi, huusi Jaakko, polkien jalkaa isällensä.
— Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni, ja rupesi häntä taluttamaan pihaan.
— Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen isänsä maahan allensa.
Samassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen kätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.
Silloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun tunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän takana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:
— No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.
Vaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen maahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan hänen suustansa.
Tämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä kovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean, karvoja pöyhistävän työn teki oma poika.
— Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle, mitä sinä oikein ajattelet?
— Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta — kuin pääsisin vaan käsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.
Sen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan ollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin ja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän asetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin viemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta ajamaan, ja niin hän meni.
Helmikangas tointui sen verran, että pääsi omin voimin meidän pirttiin. Kun hän rupesi liikkumaan, lakkasi veri tulemasta ulos suusta. Mutta rintaansa sanoi hän pakottavan kuin olisi se tulessa. Hän sai hevosen ja kääsyt ja Antti läksi häntä kyyditsemään Ouluun, sillä pikaista lääkärin apua tarvittiin.