KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kirjani viimeinen.
Joka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän luulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä olen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen asuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea rakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää, äitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo hyvää lapsistasi!
Aspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä seison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo Katri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia harvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko silmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä päättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan vanhintansa.
Ilman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti ja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin. Hänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen hän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän hyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt. Hänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti velalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän tavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen puheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.
Niin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.
Hänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä Kerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan neljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona Korvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni nuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat perineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa polvessa Sakarin tointa jatketaan.
Pirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja kuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä talon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on leskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse muuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä päättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.
Lähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt olen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon hoidossani karille ajanut.
* * * * *
Monta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen tehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja vihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen tullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen ollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni ehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen ryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla valvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa, niinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan on heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin. Ihmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja olut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se aika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa pahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä. Ennenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni jo mullan alla.
Kirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto ja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa liian paljon ja jättää taidon käyttämättä.
Kiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet ja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin taloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.
Ei se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä, että tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian olisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.
Oi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua, synnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän torppaa — sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni koti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se kumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän olisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua. Tuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on minulle rakas.
* * * * *
Tähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen Kerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan köyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen kanssaan, sillä minä en vihaa häntä — en ketään vihaa. Me kävimme hautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: "Vähä ja paha on ollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan." Vesissä silmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:
— Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla olisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.
Mutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! — Sääli minun tuli raukkaa.
Niinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on vääryyden suurimman minulle tehnyt.
Ja vielä kerran katson ympärilleni.
Vaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän lepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä Kreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta parempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen kuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja edustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma on miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa miehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä kirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat palvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet naimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini töllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli — se on torppa ja pulska. Aapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa perillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät, kysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa siihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän isottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on hyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan hyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on rauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä katselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin edesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa. Suokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä saisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla mielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan vainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme edustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.