NELJÄSTOISTA LUKU.
Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.
Kun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä, istuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin näet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on täytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas tapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi tehdä pahaa istutuksillekin.
Aamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko kukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan. Ympäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina takaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty onkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän varma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet. Kuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:
— Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman rangaistusta.
Kun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me tehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme makaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni enostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä ollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä, ja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut niin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.
Oli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun juuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä pidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi sanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta. Se oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa kaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki vielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen oli polttanut.
Nytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin polttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen mennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään tietäneet, jotka samassa kylässä olivat.
Ukko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen tietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää puhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja olisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa, mutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun pian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta rangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.
Hänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä pidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan tuulen tuomaa.
Vaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan uskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:
— Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään vähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi eivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä rupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä vielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse tunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun nimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja, että on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin, sen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille, kuin vallesmannille.
Oli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden puhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada yötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin levolle.
Aamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen valjaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin ylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä hieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara oli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin tupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa kuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut samaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä vaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita ja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan tupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän ukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa tulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt Saara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella häntä mökin palosta:
— Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on polttanut, sanoi nimismies.
— En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli
Saara ja rupesi vapisemaan.
— Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.
Saara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa nenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:
— Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu maantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt mitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään Ouluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna päivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata. Sisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen, vaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin kuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin itseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin kappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut, koska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin siinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet, ja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä Helmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella varsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan heinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne taakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä on, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden aina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen seinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin pihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin toimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle pihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan kylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla sytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja huvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia suremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat menneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta seipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle häntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa. Siihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki maalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt lentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle hätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei pääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen hevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi hevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja lähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko huoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä saadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja laski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat voroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi kotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani nyt arvelee? päätti Saara.
— Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on syypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän todistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia tapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne todistukseksi kelpaisivat.
— Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada häntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka tulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.
Nimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin ajatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:
— Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos ei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.
Silloin äitini sanoi minulle:
— Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu mitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.
Silloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille tultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa katsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa korvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.
Jaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta pienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?
— En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä jotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo näyttää.
Jaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:
— Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.
Nyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin saavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.
Täällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko käskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat Jaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä, kuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen näkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia mielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan puhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista muista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan, säpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän jälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty, astui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:
— No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle uusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta tehtävä, sillä rumahan turvemökki on — eikö niin?
Nyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään aikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan niinkuin huono sairas:
— Onko Marin mökki poltettu sitten?
— On — etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi nimismies.
— En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni, ole sitä polttanut.
— Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan tahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä ole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä asuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.
Tuohon Jaakko sanoa hökäsi:
— Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä, että minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.
— Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.
— Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti
Jaakko.
— Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se mitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta tiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.
— Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.
— Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän hevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.
— Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.
— No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin puhuttu.
— Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.
— Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon takavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla. Pian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.
Silloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun pihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi Helmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen kourissa, kysyi hän säikähtyneenä:
— No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä uuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.
— Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne, että se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä takavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.
— Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen?
Polttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.
— Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja päästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse minulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.
— Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja ylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun on kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi kasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt sinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi on sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta ajattelen — sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt juuri tällä hetkellä ajattelen.
Jaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä kovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis pitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.
— Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus edessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa? Muutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä minun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika. Luuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi maineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko sinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun vapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että vanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka sinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko suvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat, joiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka sinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna pahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.
Sitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:
— Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan isännällä yhtään poikaa.
Nyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa anteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.
— Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit sanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan, vaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että vallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää eikä saakaan hellittää.
Nyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen mentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan isäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan hänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että luudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä neuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.
— Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.
— Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä Saara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa olemme huomanneet, että hän on syypää.
— Merkillinen sallimus — vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä. No, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin vahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä vallan-alainen eli ala-ikäinen?
— Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.
— Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.
— Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian kuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä vielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla naima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei tulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein pahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että melkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena pysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja hyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään, mutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään rupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo kova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.
Nimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan nurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin perästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa. Tätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta. Kaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua häntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut, niin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa. Mutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä, sillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja ennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa poikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi sitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan katolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki pihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko astui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän Helmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.
Jaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle Jaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt tuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja juoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti päättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä myöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä uinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan hyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:
— Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.
Mutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin siellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei kuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri saavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän voimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi loppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan turhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon vähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä vähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti hän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja läksi sitten pois.
Kun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän, uskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja hänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä, tarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin. Siellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana. Hänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät olivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat. Kun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:
— Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?
— Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.
— Piisaako 200 ruplaa?
— Se on liiaksi paljon.
— Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.
— Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.
— Se on liian vähän — minä maksan sata ruplaa.
— Se on oma asianne.
— Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.
— Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.
— Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.
Silloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein askelin kotiinsa päin.
Isännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi samassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:
— Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, — tekemään nuotiota toisen pihalle?
— Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa, että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.
— En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.
— En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt mieleni sinne kauan aikaa.
— Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon sanoja.
Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski rahat pöydälle.
— Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25, ja ollaan sitten ystävykset.
Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.
Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:
— Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.
Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja pian olivat he poissa näkyvistämme.
Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni teeskennelty.
Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia, joihin Jaakon nyt täytyi antautua.