KOLMASTOISTA LUKU.
Odottamaton harmi.
Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.
Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:
— He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.
— Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.
Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.
Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.
Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:
— Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.
Samassa hekin ovat sivu astuneet.
Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:
— Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.
Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.
Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.
Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!
Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä. Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara, josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos. Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.
Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat, turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.
— Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.
Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut, olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin tänäpäivänä.
Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.
— Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.
— Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi äitini, tullen tyveneeksi.
Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään — pyydettäisiinkö Vierimän ukolta yösijaa.
Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.
Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis yksimielisesti vian langetimme.
Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia, rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa häntä sanoi Vierimän ukko:
— Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.
Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään, mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:
— En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään, kun vanhemmaksi tulevat!
Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.
— Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä vahingon häijyys saa aikaan.
— Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko taputti kädellänsä päätäni, lausuen:
— Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies tulee, jota olen aina toivonutkin.
Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.
— Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on — Loviisa meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja taitaa jo olla kotona.
Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä ollutkaan.
— Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella, vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä ollutkaan. Kuinka se on palanut?
— Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.
— Häpeämättömät! huusi Loviisa.
Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:
— Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.
Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa, samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne talteensa.
Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.
Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko rupesi viheltelemään ja sanoi:
— Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat varastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä yksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen jo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.
Loviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.
Ukko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka hevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin, että samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet, olivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.
Nyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja ehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme levähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme hautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme palolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa lisääntynyt toisella vertaa.