Heikki Helmikangas

by Eero Sissala

KAHDESTOISTA LUKU.

Odottamattomia suruja.

Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla, kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen. Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia! koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin, että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa, mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.

Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan; mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.

Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi ijäti kestävätä kevättä.

Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen: Minä saan luvan toivottaa surua!

Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:

— Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?

— Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä sana tuli ajatuksissani.

— No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä kuolemasta varjele meitä!

— Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.

— Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.

— Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.

— Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.

Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:

— Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?

Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:

— Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.

Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein voimansa takaa ja sanoi:

— Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme kuollut?

— Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.

— Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta, kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?

— Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät, vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja meidän papit ovatkin kaikki hyviä.

— Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki, varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä. Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla, tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.

— Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin, kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni. Totuutta puhuitte, Vierimä, — ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se kuole kirveen iskustakaan.

— Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä, vieraiden varalla.

Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen seisomaan.

Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut, koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.

— En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida aivan iloistakaan olla.

Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän hyvin huolellisen näköiseksi.

— Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:

Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.

Hyvä sukulaiseni

Maria Helmikangas!

Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli niinkuin pitikin.

Enosi
Sakari Aspela.

Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut. Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.

— Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.

Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella uteliaisuudella ja huudahti:

— Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia miehiä on vähän. — Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän hiljemmin.

— Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt. Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.

— Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt. Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.

— Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään. Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa ja tahtoo pian miehuuden varastaa.

Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä, mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta, mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.

— Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?

— Kuinka niin? kysyi äitini.

— Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään, kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden — olisin itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.

— Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.

— Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden, pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.

Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille, sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.

Äitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta takaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä, mitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me panimme molemmat hyvin levottomina maata.

Melkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia valmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin Hippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina jotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin, jollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut vielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä kesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä. Loviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin myöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä aukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.

— Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi äitini.

— Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas, koska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi: ratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä ajoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova kiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia myöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen, mutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi ollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle lapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen sisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.

Äitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:

Kemissä, niinkuin ennen.

Hyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!

Tämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on kuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on kuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen jo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos muutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa käymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan. Talon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen arennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se, että tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten jälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se Limingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä kutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen tyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen kuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla Liminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa lapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin tulen.

Enosi
Sakari Aspela.

— Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis tarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä kirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut ja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.

Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:

— Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on korkein nousta.

Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni: joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana minusta.

Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein houraili.

Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa, kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä muassaan joukon paimentamiansa sieluja — siitä kaikkein sairastuminen ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:

— Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.

Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa kuolemme.

Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen, vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.

Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään. Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi, suureen Helmikankaan taloon.

Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:

— Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään ihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on kipeänä — jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne maitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin sieltä vähän rohtoja.

— Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi vastaukseksi jonkun takanani puhuvan.

Minä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä, ajattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet näinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin siis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi kiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.

Muu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin, kerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän määräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille, mutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.

— No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti menköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi siellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota lehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön Vierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja lähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään niin saa tappaa kuin elukoita.

Piiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä tauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.

— Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä tulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette silloin ole siellä, niin varokaa itseänne.

Kun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet menivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri pihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi jälleen:

— Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin lähetä sana minulle.

Minä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka oli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni, hunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti vielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se on niin haukkuvallaan.

— Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja kolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.

— Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on saanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se haukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta katsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei niitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on ikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä kahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.

— Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi
Anni.

— Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään jokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään kuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.

Tämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt tuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.

— Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi
Antti.

Minä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja
Tildan meille.

— Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään molemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.

Vierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä hoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi sen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän nauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan kun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini mökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät ihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä liiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti. Liika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos Antti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten palatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.

Silloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.

Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini heräsi ja aukasi silmänsä.

— Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.

— Tilta olen, ettekö tunne minua?

— Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja Tilta, mihin te nyt olette menossa?

Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut, sanoi äitini:

— Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni vielä hiukan särkee.

Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.

Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi nauramaan ja sanoi:

— Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.

Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.

Kun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo aikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja Helmikankaan isäntä astui sisälle.

— No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö ole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun täytyy noita vähän pöllyttää — — eivät kalkiset nuo tytöt olisi ensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on täytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.

— Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui äitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.

— Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan istumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään hyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te olitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua hyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se kerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä teille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos kipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.

Nyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät aika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi. Vaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla totisena ja jatkoi puhettaan:

— Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan — enkös minä sanonut, että makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki minun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian ovea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.

Silloin läksivät kaikki ulos.

— Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä ei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en minä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi kieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.

Noin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja ennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki seljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen permannolle ja sanoi:

— Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä huoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit. Sanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin vuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin otin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä tilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että sitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.

— Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.

— Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan, sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.

— Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.

— Niin — hm — kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin! Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!

— Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi. Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui siihen äitini.

— Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte, olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. — Hyvästi nyt, Mari, tulkaa terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.

Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.

Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.

— Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.

Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.

Aamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun heräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi hän:

— Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on
Vierimän muorin hautajaiset.

Minä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään vaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä ulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa, tuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja viinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut enempiä lahjoja.

— Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä ole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä annan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo tuommoinen kantaminen.

— Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa tulivat valkoiseksi.

— Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä suutun.

— Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi isäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.

— Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin juurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein ymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että tämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?

— Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois, sanoi isäntä ja lähti tiehensä.

Mutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset antaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.

— Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa jäähyväisiksi.

Mitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni, eikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja uhkauksilla.

— Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.

— Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta muista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla minun salaisuutenani.

— Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki jyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.

— Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja anna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä, joka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.

Nyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla äitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän pihaan.

Sangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka keskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos mihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun astuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja, joka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni tuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.

Siihen yksi noista siistiin pukuun puetuista naisista vastasi

— Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.

Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei muisteta, milloin on sunnuntai.

Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia kustantaa.

Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa, mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä hukkaan menee.

— Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se juttu loppuikin.

Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä, poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin lyhyt virren värssy ja lähdettiin.

Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua, mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:

— Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.

— Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.

Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista. Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne, eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu, toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.

Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.

Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli, kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli, haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.

Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia. Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.

Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:

Sinä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Ijän maat' etseissän' tässä ties',
Ja odotan ehtoon hetkee.

Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.