YHDESTOISTA LUKU.
Mieron tiellä kuleksija.
Kuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin kovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa tehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi sieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn ansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen Liminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko vuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.
Oli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen joulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti ja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä ainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen. Pohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen kuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo entisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin neljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää hyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä ovesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni muukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona paleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa ilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun joku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota tavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui sisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta väristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme tahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.
Poika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja saappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet. Minä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon pojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin tuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni sillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut, hiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä hieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös nenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin vesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän, vastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.
— Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä
— Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle mieliksi, naurahtelevinansa.
— Kyllä se on kylmää naurua ja vaivaisen leikkiä, lausui nyt vakavasti äitini, joka seisoi minun vieressäni, pullo kädessä.
— Näytäs, kun ma voitelen vähän kamferttilinementillä, jatkoi hän pojalle, heittäähän kumminkin kihelmöimästä, vaikk'ei siitä muuta apua olisikaan.
Sitten voiteli äitini kaikki paikat pojassa, joita oli nähnyt hänen lumella hierovan, jalat, kädet, nenän, korvanlehdet ja poskipäätkin vielä kaupan päälliseksi. Vähän hetken perästä huudahti poika:
— Jumalan kiito, porotus lakkasi!
Nyt pani äitini padan tulelle ja lämmitti koinruohovettä. Sitä hän antoi pojan juoda ja käski hänen sitten panna levolle. Äitini peitteli poikaparan hyvin suurilla lammasnahkaisilla vällyillä, ja vähän ajan perästä kuulimme hänen kuorsaavan. Ilta kun ei ollut aivan myöhäinen, istuimme me vielä vieraamme nukkuessa ja puhelimme.
— Kurjaa, arveli äitini, on noiden ihmisraukkojen, joiden täytyy kuljeskella noin huonoilla vaatteilla ulkona pitkät matkat. Monta kertaa onnettomat saavat astua päivittäin aivan Jumalan jyvääkään maistamatta ja monesti vielä saavat kuulla kiroilemisia ja hävyttömiä herjauksia, jos johonkin pahaan taloon saapuvat vaivoistansa väsyneenä levähtämään. Monesti on niinkin, että hakevat itsensä seinien sisäpuolelle rauhassa kuollaksensakin. Armoton se ihminen, joka ei anna köyhälle suojaa ja holhousta; mutta niitä sellaisia armottomia on paljo. Mutta tiedä se, poikani, jos on ihmisellä huone, vaikka kolmisoppinenkin, niin velvollisuus ottaa kurjat huoneeseen ja auttaa heitä, on kaikilla ihmisillä ilman eroitusta. Ja vaikka ei olisi muuta kuin yksi ainoa leipä eli vaan pieni leivän pala, niin siitäkin on annettava toiselle, jolla ei mitään ole. Tosin on sitäkin nähty, että kerjäläinen on auttajaansa rikkaampi, vaikka näyttää puvustansa niin viheliäiseltä kuin suinkin mahdollista. Semmoinen ihminen ei ansaitsisi mitään apua, vaan olisi päinvastoin ajettava ulos, sillä hän on pilkkakerjäläinen, joka kerjää ilman tarvetta, ko'otaksensa rikkautta ja tehden oikeasta tarvitsevaisesta pilkkaa; mutta olkoon se itsekunkin anovaisen oma oman tunnon asia. Ja on niitä semmoisiakin kerjäläisiä, jotka kyllä ovat avun puutteessa, mutta jotakin saatuansa kohta käyttävät sen kaikenlaiseen ylellisyyteen, miehet usein viinaan, naiset milloin mihinkin turhuuteen. Semmoinen oli esimerkiksi eräs minulle hyvin tuttu entinen talon-emäntä, joka kulki kerjäten ja pani kaiken, minkä sai, kahviksi. Vaikka vaatteet hänen yllänsä olivat niin huonot, että yksi repale siellä, toinen täällä oli päitä yhteen solmeiltu, niin hän kuitenkin joi kahvina kaikki, mitä annettiin. Kahvissa oli hän ensin talonsa särpänyt ja vielä kerjäläisenäkin täytyi hänen saada tuota juotavaa. Se oli hänelle sellaiseksi himon esineeksi tullut, että hänen oli melkein mahdoton elää, jollei hän kahvia saanut. Niin se on tässä maailmassa, yhdellä yhtä, toisella toista; mutta sittenkään emme omantuntomme tähden voi olla anovaista auttamatta, jollemme tarkoin tunne häntä ja tiedä, että hän anoo ilman tarvetta. Sillä muutoin voisimme olla auttamatta oikeata tarvitsevaista ja niin kovasydämisyydellämme vetää päällemme Herran tuomion.
Nyt kysyin äidiltäni: Tiedättekö varmaan, että hän on oikea tarvitsevainen, tuo meidän yövieraamme?
— Tiedän kyllä, sanoi äitini, ei tämmöisellä ilmalla liiku rikkaita kerjäläisiä, ja tuskin hän juuri kerjäämistä varten onkaan kulussa, ei hän ole meiltä mitään pyytänyt; ainoastaan sen näen, ettei hän rikas ole, sillä monta kertaa näyttävät kerjäläiset ulkoakin päin rikkaammilta.
Äitini kiehutti maitoa ja saatuansa maidon keitetyksi, herätti hän pojan juomaan lämmintä maitoa. Poika joi ja sen jälkeen nöyrästi kumarsi ja kiitti.
— Mikä suuri onni, alkoi hän meille puhua, että jouduin näin hyväin ihmisten luokse. Nythän tunnen itseni oikein notkeaksi ja raittiiksi. Mutta millä voin minä palkita teidän hyvää kohteliaisuuttanne ja vieraanvaraisuuttanne, kun olen niin köyhä. Ehkä talon väellä olisi minulle jotakin työtä antaa, kyllä minä tekisin, kun vaan saisin hiukan ruokaa, muuta minä en pyytäisikään. Minulla ei enään ole evästä jälillä ja raha on kaikki mennyt.
— Mistä pitäjästä sinä olet kotoisin? kysyi äitini.
— Minä olen Piippolasta, Antti Mikkosen poika, Lauri.
— Mikä mies isäsi on?
— Se oli ennen torppari, mutta viimein seurakunnan vaivainen; mutta nyt hän on jo kuollut.
— Elääkö äitisi vielä?
— Ei se ole enään elänyt toistakymmeneen vuoteen.
— Vai on äitisi jo kuollut! No mitä tointa sinä itse olet tähän asti elinkeinonasi pitänyt?
— Minä olen ollut ruotukasvattina jo kahdeksan vuoden vanhasta Matti
Katajalassa.
— Etkö saanut rengin paikkaa kotiseurakunnassasi?
— Sitä en voinut saada, se oli yhtä mahdotonta kuin lähteä taivaalta alas ottaa.
— Kuinka niin, etkö kelvannut samaan taloon, jossa ruotilaisena olit?
— Siihen kyllä olisin kelvannut, vaan se talo tuli autioksi. Talo myötiin ryöstöhuutokaupalla ja Matti isäntä itse joukkoineen joutui mieroa mittailemaan. Muualta en voinut paikkaa saada, sillä rotevammillakin miehillä oli täysi työ paikkaa saada ja he rupesivat ruokapalkallakin, mutta minua, kun olin vielä nuori ja huonokuntoinen, eivät ottaneet ruokapalkoillekaan, vaan sanoivat: Mene hakemaan leipämaata mistä löydät.
— Se oli surkeata ja kamalata! Osaatko edes tehdä mitään?
— Minä osaan tehdä maan-työtä kaiken laatuista, vieläpä osaan tehdä usean lajisia, moukalle kuuluvia käsitöitäkin.
Nyt olin minä aikani kuunnellut enkä enään malttanut enempää odottaa, vaan kysyin liukkaasti pojalta:
— Osaatko, Lauri, suksiakin tehdä?
— Se ei mikään konsti ole ylimaan miehille, suksia tehdä, kaikkiahan kysyt! sanoi Lauri.
— No, jos niin helposti osaat kaikkia tehdä, ettei kysyäkään kestä, niin sitten meistä tulee tuota päätä veikot ja veljet, sanoin minä.
— Kyllähän se aina kysyä kestää, en minä juuri niin tarkoittanut, sillä en minäkään kouraani puhaltamalla mitään valmiiksi saa, virkkoi Lauri.
— Älä nyt sentään suuttumaan rupea, Lauri kulta! sanoin minä lepyttäen.
— Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja leikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne toistenne luontoa, varoitti äitini.
Silloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan heitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle tilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian olimme kaikki nukkuneet.
Aamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui rukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani, silloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin kotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ ja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös sängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä oiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä valmistamaan.
— Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.
Suurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi kerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät olleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti harjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa ja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan takaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät valmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita siinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti sille, joka konstin tietää.
Samana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei paremmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin, johon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me kävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei kuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä suksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja pakkanen, että tahtoi nenän viedä.
Vielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri otettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan estellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini voinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua Helmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin Helmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai meillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina iloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin että hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta eikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä huoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän näytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä. Hän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut olevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani yhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin sopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa, mutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka mitäkin työtä tehdään.
Jos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä, kului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä oli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun kahden olemisesta.
Mutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan kuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää kateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri alusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita, niin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki rekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki oivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin Laurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta; vaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen rupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria Helmikankaan kesärengiksi.
Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille. Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä, niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä. Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä, lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä. Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.