KYMMENES LUKU.
Äitini apuna.
Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja liitto se.
Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä voittanut heidän suosionsa.
Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.
Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.
Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta. Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini tyynesti:
— Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia. Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.
Pian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka askeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat sitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka pienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin, mistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat olivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa ympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli saroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan, aivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa ja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni kuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:
— Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita muodostuvan?
Minulla ei ollut siihen mitään sanomista, sillä näin, että äitini ymmärsi paremmin. Kuitenkin aloin esiintuomaan toisia mietteitä. Paljohan saatte, äiti parka, arvelin minä, työtä tehdä, ennenkuin pelto rupeaa työstä palkkaa antamaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi, että olisimme antaneet suon olla suona, rämeen rämeenä, ja minä olisin mennyt pappilaan. Sieltä olisin taaskin syksyllä saanut rukiita ja vaatteita ja te olisitte saanut sillä tavoin hiukankin helpoitusta, olisitte saanut olla paljon huolettomampana. Nyt sitä vastoin minä en saa mitään tänä kesänä ja teillä on kova raataminen edessä. Kohtakin alkaa kova kuokkiminen, jossa minä en kykene sanottavasti auttamaan.
Tuohon äitini sanoiksi virkkoi:
— Hyvä poikani, sinulla on tosin sydän oikeassa paikassa. Sitä kiitosta en tahdo sinulta kieltää. Ettäs tahdot äitisi vaivoja vähentää, on oikeus ja kohtuus, mutta päässäsi on vähän vikaa ja vika on siinä, että sitä kannat vielä liian matalalla, olet liian lyhyt sekä ijältä että varrelta. Sinä huomaat ainoastaan sen, mikä kullakin ajalla on silmäsi edessä, vaan et osaa ensinkään katsoa tulevaisuutta kohti. Sinulla on ollut onni saada kaikista yrityksistäsi hyvä palkka ja se juuri, että niin olet saanut, onkin vahvistanut minua eväällä ja voimalla yrittämään uutta, josta, jos oikein ymmärrät, saamme monin kerroin enemmän kuin kieppuessamme maan ja taivaan välillä toisten töissä ja heidän armomurujansa nyppimässä. Semmoinen elämä voi olla hyvä niin kauan kuin jaksaa hyvin raataa, vaan kun voimat loppuvat, on leipäkin lopussa ja kerjuu edessä. Siis maassa maalaisen on pää-oma. Siitä hän elää, sitä hän voi kasvattaa. Katso Vierimän ukkoa! Hän on torppari saman talon maalla kuin minäkin, vaan mitä häneltä puuttuu? Ei mitään. Siihen asemaan on meidänkin pyrkiminen.
Vihdoin meni visaiseen päähäni hyvät neuvot, niin että minäkin rupesin ajattelemaan vähän edemmäs kuin aamusta iltaan. Ajatuksissani näin jo oman peltomme täydessä tähkässä, näinpä myöskin kuhilaita, kuvailinpa mielessäni katon täyden leipävartaita, päätin oman pellon viljavimmaksi, oman lieden lämpimimmäksi paikaksi maailmassa ja minä siunasin äitini viisautta ja maata, joka pelloksemme oli tuleva. Kun sitten äidilleni myönsin hänen puhuneen oikein ja totta, kiitti hän puolestaan Jumalaa, kehui Liminkaa ja rauhaista Temmesjoen rantaa.
Tarkasti elettiin pajunkuorienkin kanssa. Jok'ikisestä pajusta otettiin kuori pois; itse pajut kannettiin kasoihin, jossa saivat kuivaa polttopuiksi, ja parkit vei Vierimän ukko hevosellansa kaupunkiin, niinkuin mennä kesänäkin oli tehnyt, tuoden rahat äidilleni. Kuokkimisen toimitti eräs siihen työhön hyvin tottunut mies, Samuel Sarkanen, vähäistä maksua vastaan, eikä niinmuodoin minun tarvinnutkaan kuokkia, josta totta puhuen ei olisi mitään tullutkaan. Äitini sillä välin keräili niityn ja metsän pensaista lehtiheinää lehmälle ensi talveksi. Ja minä puolestani leikkasin sirpillä maantienvierustoilta polttiaisia, oikein suuret joukot, jotka sitten asettelin aidaksista tehdylle haasialle kuivamaan. Siten varustettiin oivallisia lehmän haudeheiniä talveksi.
Kun kuokkamaa oli niin kuiva, että sen luultiin palavan, pisti äitini siihen valkian. Nuolen nopeudella levisi tuli ympäri sarkaa. Samalla sytytettiin kaikki sarat ja niin oli koko meidän pieni vainiomme pian poltettu, jälellä punertava tuhka. Silloin huomasin ojien tarpeellisuuden. Oli näet ollut moniviikkoinen pouta ja sen kautta oli niitty ylt'ympärinsä niin kuivunut, että olisi meidän ollut aivan mahdotonta estää sitä palamasta, jos sarkamme olisivat olleet ojittamatta. Samaan aikaan kuulimme paljon kertomuksia ja näimme omin silminkin paljon savua metsä-valkioista, jotka enimmäkseen kuokkamaiden huolettomasta polttamisesta olivat alkunsa saaneet.
Kun kytömaamme oli poltettu, aloimme tehdä heinää. Omaa niittyä tosin ei ollut, mutta Limingassa on sitä, Jumalan kiitos niin paljo, että toimelias ihminen voi sukkelalla tavalla päästä heinäntekoon. Meni vaan pyytämään joltakin isännältä, jolla näytti olevan liian paljo niittyä. Jos isäntä oli noin jotenkin hyväsydäminen, niin pyyntöön hän vastasi: saat kahtia heinällä. Siihen kauppaan oli kursailematta myöntyminen ja sai lisäksi kiittää onneansa, jos välipuhe pysyi lujana. Usein näet tapahtui, että hyväsydämisetkin isännät, vaikka kahtia heinällä niittyä lupasivat, myöhemmin tahtoivat siihen lisä-päivätöitä tai vuokraa. Pahoista isännistä ei laisinkaan puhumistakaan, jotka taas eivät olisi köyhälle ihmiselle antaneet niittyä, vaikka olisi polvillaan rukoillut ja vaikka mitä yhdestä suovan alasta vuokraksi luvannut. Meillä oli se onni, ettei meidän tarvinnut juuri paljon liehailla hyvien eikä pahojen isäntien edessä niityn tähden, sillä sen talon isäntä, jolta saimme ohrapeltoa, antoi aivan mielellänsä äidilleni myöskin niittyä "kahtia heinällä", se on toiset puolet heinistä tuli maan omistajalle, toiset saimme me pitää heinän teon palkasta. Äitini siis niitti ja minä haravoin. Olihan se sangen hupaista ja totta niinkin saimme kylläksi heiniä ainoalle lehmällemme, ilman mitään vierasta apua.
Poutainen kesä oli meille suurena apuna kaikissa, kuokkamaan polttamisessa, heinän teossa ja ohramme valmistumisessa. Kun heinä oli tehty, saimme ruveta ohraa leikkaamaan. Äitini leikkasi ja minä sidoin. Kuitenkin oli minullakin sirppi, ja kun ei sitomista ollut, leikkasin minäkin. Sitoa ennätin sekä oman että äitini leikkaamat. Mutta, vaikka poutakin oli ollut, ei kuitenkaan ollut ohramme jokapaikasta yht'aikaa valmistunut. Toista paikkaa leikatessa, seisoi toinen vielä vihantana. Jälkimäiset paikat olivat parhaiten kasvaneet, olki pitempi, tähkät suuremmat. Harvemman ja lyhemmän ohran oli pouta vähän ennen aikaansa jouduttanut. Äitini selitti minulle siihenkin syyn, huomauttaen, kuinka ne paikat, joissa ohra oli ensin valmistunut, olivat pellon kuivimmat ja sisälsivät enemmän hiekkaa, jota vastoin ne, joissa ohra pääsi voimallisemmasti kasvamaan, sisälsivät mustaa multaa. Näissä oli märkyys pysynyt paikallansa eikä päässyt maan sisään karkaamaan, niinkuin hiekkamaasta.
Kun emme voineet ohraamme yhtämittaa leikata, vaan täytyi jättää se valmistumaan, aloimme kylvämään ruista tuohon vasta poltettuun kuokkamaahan. Rukiin siemeniä ei kuitenkaan ollut ostettu ja tuli siis hetken miettimys, mistä talosta niitä ostaisimme. Äitini päätti Helmikankaan rukiiden kyllä itävän ja meni sinne ostamaan. Hän sai kun saikin sieltä rukiita. Rukiita ne olivat, koska olivat rukiin näköisiä, mutta siemenrukiita eivät olleet. Kun koetettiin niitä istuttaa kiuluun, joka oli multaa täynnä, niin tuskin iti yksi jyvä kymmenestä. Siis petosta koko kauppa! Asiaa mietittyänsä arvasi äitini, että isännän poika, Jaakko, oli antanut jyviä toisesta laarista, jossa oli huonompia rukiita, vaikka isäntä oli hänen käskenyt mitata itäviä rukiita. Siis tuo veitikka oli taas ilvehtinyt. Äitini oli kyllä itse ollut aitassa, kun Jaakko hänelle jyvät mittasi, mutta ei hän voinut tietää, kummassa laarissa itäviä jyviä oli, vaan varmaankin Jaakko sen tiesi. Ehdollansa oli hän huonoja antanut, meille vahinkoa tehdäksensä. Äitini ei tyytynyt siihen, vaan meni jyvien kanssa takaisin ja sanoi isännälle, että jyvät eivät idä. Helmikankaan isäntä oli siksi rehellinen mies, että, kun sai kuulla asian oikean laidan, kohta antoi äidilleni oikeita siemenrukiita ja otti takaisin nuot poikansa antamat huonot.
Vielä päälliseksi hän oikein kovasti toruikin Jaakkoa. Vasta tämmöisen mutkan päästä pääsimme kylvämään.
Kylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat toimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja tulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä niellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan perästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille iloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.
Rukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja niin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen, sen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja vähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä luvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa, sain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän sisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle erittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran silmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.
Vielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme näet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki, rämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan kokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat kaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini myös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa. Lehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään voita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven tahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme puiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa. Olihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli perunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä ajatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.